Mitä polkua lähtisin kulkemaan ja minne suuntaan?

Harjoittelun jälkeen on kiva olla Raumalla ja päästä oppilaan rooliin. Tämän parinviikon aikana olen saanut taas aimo annoksen ajateltavaa. Millainen opettaja minusta tulee? Minkälaisen tien valitsen? Miten onnistun siinä, että oppilaat oppisivat asioita elämää varten ja silti täyttäisin opetussuunnitelman vaatimukset? Kumpi on tärkeämpää? Mitä kukakin tulee elämässään tarvitsemaan?

Olen aina vierastanut puhdasta oikeaoppisuutta asiassa kun asiassa. Maailma ja elämä ei ole mustavalkoinen. Jokaisella asialla on myös kääntöpuolensa eikä kaikki sovi kaikille. Kokemuksesta tiedän, että oppimistavan tai strategian luominen vie aikaa. Uusien toimintapojen käyttöönotto vaatii harjoittelua niin opettajalta kuin oppilaaltakin. Tavoiteet on muistettava pitää mukana alusta saakka ja purettava ne oppilaille ymmärrettävään muotoon. Joskus tarvitaan myös sitä perinteistä behaviorististä tapaa opettaa, jotta ymmärrys alkaisi itää. Kaikkien tärkeintä olisi oppilaan tulevaisuutta ajatellen oppistrategioiden oppiminen ja tiedonjanon herättäminen. Innostu, etsi, löydä. Näiden löytöjen merkitys pitäisi vielä oppia ymmärtämään ja siirtämään eteenpäin. Ilman luokan hyvää ryhmäyttämistä se ei vain onnistu. Kukaan ei silloin uskalla jakaa oivalluksiaan tai erehdyksiään muiden kanssa. Opettajat valitettavan usein rakastavat esiintyä ja puhua. Minulle on joskus vaikeaa olla hiljaa. Olisi niin kiva kertoa asioista oppilaille vaikka tiedän, että he saisivat asiasta enemmän irti itse tekemällä ja tuottamalla jos tekemisen tapa on hallussa.

Eniten ihmettelen sitä, miksi didaktikkojen ja opettajien mielestä oppikirjoissa on kaikki pielessä? Jos kerran tiedämme miten asiat pitäisi tehdä ja millaisia tehtävien pitäisi olla, miksi emme tuota sellaista materiaalia? Materiaalia, jota jokaisen opettajan olisi helppo muokata itselleen sopivaksi muutenkin kuin leikkaa, limaa ja kopioi menetelmällä. Olen usein arjessa sellainen opettaja tai tehtävien teettäjä millainen en haluaisi olla. Siitä yksinkertaisesta syystä, etten tässä ruuhkavuosien pyörteessä ole jaksanut tai ehtinyt tuotaa sellaista materiaalia kun olisin halunnut. Opeoppaissa ja tehtäväkirjoissa on mielestäni myös hyviä tehtäviä, vinkkejä ja ideoita aiheen käsittelyyn.

Luotan siihen, että löydän oman tapanai toimia. Kiinnostun enemmän jostakin toisesta tavasta ja luon itse oman tieni. Kaikken eniten toivon itselleni malttia ja uskallusta kokeilla. Kaikki ei tapahdu hetkessä. Toivon muistavani opettejuuden kanssa kamppaillessani, että olen kuitenkin ennenkaikkea äiti ja puoliso. Opettajuus on minun työni ei koko elämäni, en haluaisi joutua menettämään yöuniani työni takia. Haluan edelleen olla omien lasteni arjessa läsnä, itsekseni joogamatolla, puolison kyljessa television edessä ja ystävien kanssa iltaa istumassa ilman, että mietin tulevaa työpäivää tai sitä, etten tehnyt niin hyvää tuntia kun olisin halunnut.

Kirjaimet kasassa

Ihmeellistä kuinka selkärangasta jonkin taito voi tulla. Kun olin ala-asteella siirryimme suoraan suur-aakkosista käsialakirjoitukseen. Joka siis silloin kulki nimellä kaunokirjoitus. Varsinaista kaunokirjoitusta en juuri ole noiden vuosien jälkeen käyttänyt. Yläasteella käsiala oli jo tekstaustyyppistä. Vaikka sitä ei meille opetettu ja ala-asteen ajan piti käytää vain ja ainoastaan tuota kaunoa.

Pääsimme harjoittelemaan tuota nykyistä käsialakirjoitusta ja tekstausta. Tekstauskirjaimet on opetettu lapsille varmaankin jo viimeiset parikymmentä vuotta. Käsialakirjoitus on vähän kerrallaan muuttunut lähemmäs tekstauskirjaimia. Ja uudessa 2016 opsissa sitä ei todennäköisesti enää opeteta ollenkaan. Tilalle on tulossa näppäimistökirjoitus, mikä on varmasti käytännön kannalta ihan hyvä ajatus. Muistan, että yläasteella mulllakin oli valinnaisena kurssina konekirjoitus, jossa kymmensormijärjestelmää harjoiteltiin. Mä en kunnolla osaa sitä vieläkään :) Tässä on varmaan vähän sama kun pianonsoitossa. Mitä nuorempana sen helpompaa.

Käsi on ihan krampissa käsialaharjoitukista. Kun on oppinut kauan sitten, että kynä nostetaan vasta sanan lopussa, on hirveän vaikea muistaa, ettei kaikki kirjaimet liity toisiinsa ja vaikka liittyisi niin silti kynä nousee välillä. Opettajan kanssa keskustelimme siitä, mikä kirjainten harjoittelussa on tärkeintä. Hän oli sitä mieltä, että se mistä kirjainta lähdetään tekemään on tärkein. Huomaan itse tekeväni osan kirjaimista väärin ja silloin niistä ei tule sen näköisiä kun pitäisi. Tunnistettavia kyllä, joka onkin se kirjoittamisen oppimisen tavoite. Mutta jos lapsi tekee kirjaimen aivan väärin, kärsii tunnistettavuuskin samoin jos kirjaimista ei tule oikean kokoisia. Siksi nämä yläkerta, alakerta ja kellari ovat tärkeitä huoneita kun kirjoitetaan.

Meille jokaiselle kehityy oma käsiala koulussa opittujen kirjaintein pohjalta ja silloin kaikkien kirjoituksen pitäisi ollan tunnistettavaa. Huomasin myös, että pidän kynää väärin. Muistan, että minuulla oli sellainen tuki ala-luokilla kynäotetta korjaamassa mutta eipä tuosta hyötyä ollut. Jos nyt yritän ottaa oikean kynäotteen tulle kirjoituksesta heti "huteraa", sen näköistä, että käsi tärisee pahasti. Omalla lapsellani olen yrittänyt korjata kynäotteen oikeaksi heti kun se vain on nyrkkiotteesta lähtenyt. Opettajamme sanoikin, että kynäote kehittyy jo melko varhain. Huomaan myös, että pidän paperia vinossa ja käsivartta huonossa asennossa, mikä aiheuttaa juuri noita kramppeja. Opettajan pitäisikin muistaa oikean kynäotteen ohjaamisen lisäksi kiinnittää huomiota myös lapsen koko käden asentoon ja istumaasentoon yleensä.

Käsialakirjoitusta opettaessani olen usein pohtinut kuinka paljon ja mitä oppilaan kirjoituksesta korjataan? Toisten hienomotoriikka ei ehkä riitä niin kauniiden kirjainten tekemiseen ja toiset taas eivät jaksa keskittyä tekemään, jolloin kiire näkyy kirjoituksesta. Saimme opettajalta hyviä vinkkejä. Oppilaan voi pyyttää tekemään kolme-neljä kirjainta ja sitten ympyröimään parhaan. Seuraavaksi pitäisi tavoitella vielä parempaa kirjainta. Huomiota kannattaisi kiinnittää siihen, että kirjainta lähdetään tekemään oikein ja siitä tulee oiken kokoinen. Tässä mun tyylinäyte...Ja linkki kirjaimiin kirjainmallit

Mitä harjoittelusta jäi käteen?

Kolme viikkoa harjoittelussa meni siivillä ja olo on haikea. Olen tosi tyytyväinen, että päätin mennä harjoitteluun. Kerrankin oli aikaa jutella kollegan kanssa siitä, mitä kaikkea luokanopettajan työhön kuuluu. Nyt olin myös aivan eri asemassa kuin aikoinaan auskultoidessa. Nyt omaa työhistoriaa oli takana jo jonkin verran ja ohjaaja oli tuttu niin työkuvioista kun vapaa-ajaltakin. Hyvin pysyttiin työasioissa työajalla :) Uskalsin paremmin kysyä, miten mitäkin asiaa lähestyä niin opetuksessa, vanhempien kanssa asioidessa kun työyhteisössäkin.

Aineenopettajana minulla on huomattavasti helpompaa pitää työminä ja kotiminä erillään. En ole aikaisemminkaan kokenut ongelmallisena kertoa oppilaille jotakin omia kokemuksiani esimerkiksi yhteiskuntaoppia opettaessani. Yläkoululaiset eivät kuitenkaan yleensä tule kyselemään missä asun, tai mikä lapseni nimi on. Tai koskettele vaatetta tai korua. He eivät myöskään kerro omasta elämästään samalla tavalla kuin pienet oppilaat, jotka vielä usein odottavat sinun ottavan selvästi kantaa asiaan. Onko sitten helpompi jos ei tiedä kaikkea? Toisaalta säästää itseään maailman pahuudelta mutta myös jää paitsi monesta mielenkiintoisesta ajatuksesta. Ja minua on kyllä vaivannut jos selvästi näen, että jokin vaivaa ja häiritsee keskittymistä mutta en yhtään tiedä mitä on meneillään...Silloin toivoisin että joku aikuinen tietäisi.

Ohjaajani toi esiin hyvän näkökannan oppilaiden henkilökohtaisesta tervehtimisestä aamuisin. Hänellä on tapana käydä jokaisen luona kysymässä "Mitä kuuluu? Kaikki hyvin? " sillä aikaa kun odotellaan kaikki luokkaan ja paikoilleen. Voihan olla et se on lapsen ensimmäinen hetki aamussa kun joku huomaa ja antaa aikaa. Toisaalta rajan vetäminen, että ei ole äiti tai isä vaan opettaja voi joskus olla vaikeaa. Ja se luokan toimintakulttuurin luominen on niin tärkeää. Omien lasten kanssa joskus oikoo kun ei jaksa samasta asiasta montaa kertaa marista. Tulee kerättyä vaatteet lattialta ja kynät pöydiltä. Koulussa se ei kannata. Kun on luokassa 20 pientä touhuajaa niin on ihan pakko alusta asti olla tiukkana järjestyksen kanssa. Luokka ja siellä olevat tavarat ovat yhteisiä ja niiden
säilytyksestä huolehditaan yhdessä.

Minua on joskus vaivannut kun en tiedä kuinka olla samalla turvallinen, kiltti ja jämäkkä opettaja pienten kanssa, jotka helposti innostuvat kaikesta. Missä menee osallistumisen ja häiriköinnin raja? Ohjaajani muistutti tärkeästä asiasta, että jos opettaa monta vuotta samaa luokkaa on opettajankin kasvettava lasten mukana. Huomasin harjoittelun aikana, että eka ja
tokaluokkalaisen välillä on suuri ero.  Pääsin varsinaisen harjoitteluluokkani ohella seuraamaan tunteja jossa vieraskielisessä opetuksessa oleville ekaluokkalaisille opetetaan suomeksi äidinkieltä ja matematiikkaa. Tämä oli kyllä mielenkiintoista kun opetuksessa ei saanut luetuttaa tai kirjoittuttaa mitään.

Jos luokassa haluaa pysyvän työrauhan siihen panostettava aina kun saa uuden luokan ja koulu alkaa. Ylimääräistä ääntelyä ja liikehdintää ei kannata sallia ollenkaan, sillä se riistäytyy nopeasti käsistä ja muuttuu yleiseksi hälinästä.  Sääntöjen rikkomisesta täytyy aina olla seuraamus. AINA. Suullinen nuhtelu tai huomautus ja sitten jos ei muu auta niin kirjallinen viesti kotiin. Harjoittelukoulussani on käytössä "pohdintapipolappu" Tämän saadakseen on jo selvästi kyse isommasta rikkeestä. Tämä on oppilaalle selvästi isompi juttu kun uhkaus Wilma-merkinnästä. Ohjaajani muistutti,  että joka aamu täytyy muistaa aloittaa puhtaalta pöydältä eikä edellispäivän rikkeitä tai käytöshäiriöitä lasketa.

Aineenopettajana koin hankalana jos käytössä ei ollut lainkaan kaksoistunteja. Mitään soveltavaa tai syventävää oli hankala toteuttaa. Teorian ehti käydä 45 minuutissa ja jonkin pienen tehtävän. Jos seuraavalla kerralla yritti edetä suoraa soveltamaan opittua ei siitä oikein tullut mitään. Luokanopettajan työssä olen nauttinut siitä, että voin ottaa aiheeseen niin monta peräkkäistä tuntia kuin haluan. Teoriassa kyllä, mutta... Vaikka käytössä on  ns. Avoin lukujärjestys määrittävät erityisopetus, S2-opetus, eri uskonnot, muiden opettajien pitämät tunnit silti aika paljon mitä milloinkin on mahdollista tehdä.

Harjoittelusta sain paljon työhöni sitä kuuluisaa "kättä pitempää". Niin paperilla kuin ajatuksiakin. Ja huomasin, että kahden lapsen äitinä ei aina ehdi eikä jaksa tehdä niin hyviä tunteja kuin haluaisi. Väliin mahtui lasten sairastelua ja poissaoloja sen takia. Onneksi aikaa oli varattu hyvin ja tuntimäärät tulivat melkein tuplana. Asiat voi tehdä monella tapaa. Kuten ohjaajani sanoi. " Miksi keksiä pyörä aina uudelleen. Voi sillä välillä ihan ajaakin". Ensi viikolla seminaarissa pääsee sitten kuulemaan muiden kokemuksia harjoittelusta.

Harjoittelussa

Toinen päivä opetusharjoittelussa takana. On kiva olla pitkästä aikaa taas koulussa ja oikeiden oppilaiden parissa. Luokka, jossa työskentelen on oikein kiva ja aika tavallinen tokaluokka. Ohjaajaksi sain tutun ja kokeneen opettajan. Tuntien seuraaminen on mukavaa. Pienten kanssa tunneilla on osallistuvakin rooli vaikka ei itse olisikaan vastuussa opetuksesta. Tykkään myös seurata oppilaiden ilmeitä, reaktioita ja oheishääräämistä. Kun itse opettaa luokan edessä tähän ei ole samalla tavalla aikaa. Oppilaista näkee aika hyvin kuka hiffasi mitäkin ja onko motivaatio tehtävää tai opetusta kohtaan millainen. 

Toisen opettajan opetuksesta saa helposti napattua itselleen monta hyvää isompaa ja pienempää kikkaa. Kertotaulujen opettelussa voi keksiä hauskoja muistitarinoita, jotka auttavat muistamaan vaikeat laskut. Aineenopettaja taustalla minun on joskus vaikea muistaa mennä tarpeeksi lapsen maailmaan. 

Pidin tänään ensimmäiset omat tunnit. Äikkää ja ylliä ja kuten usein uuden ryhmän kanssa tai sijaisena ollessa alku on hiukan kankeaa ja yhteisen sävelen löytyminen kestää hetken :) aina jälkeenpäin tajuaa miten tärkeää ryhmän tunteminen tuntisuunnittelussa on. Mikä motivoi, miten opetuskeskustelua käydään, miten sovelletaan opittua. 

Yllissä oppilaat jaksoivat kyllä hienosti kirjoittaa kolme pitkää ja vaikeaa lausetta. Mutta he eivät ehkä sen perusteella kuitenkaan sisäistäneet opetettavaa asiaa. Nyt tekisin saman vielä yksinkertaisemmin. Onneksi tunnin toiminnallinen puoli osoitti että oppilaat tajusivat ravintoketjun idean :) Vaikka toki jollakin oli ajatuksena, että mato syö oravan tai susi lapsen. Täytyy ottaa selkeä kertaus ennen kuin ryhdymme soveltamaan opittua leikin avulla. Kirjoituskirjaimet olisi ehkä myös ollut hyvä kerrata ja tavutus myös :)

Mihin iltani kulutan?

Etäopiskeluviikoilla ei ole mitään järkeä edes miettiä mihin ilta kuluu. Kun lapset on haettu hoidosta, syöty päivällinen, siivottu jäljet (lapset katsovat Pikkukakkosta). On aika jonkun lähteä johonkij harrastukseen/kauppaan/ulkoilemaan ja sitten taas iltapesut, palat ja lasten nukuttamiset. Hups! Kello onkin jo kymmenen ja vähintään yksi pyykkioperaatio tekemättä.

Mitä tekee äiti ja aikuinen opiskelija koulupäivän jälkeen silloin kun olen täällä Raumalla? Netin, telkkariohjelmien ja kirjojen äärelle olis niin helppo jäädä. Käpertyä rauhassa peiton alle ja viettää siellä koko ilta kun kerrankin rauhassa saisi. Vähän suklaata tai lasi viiniä kylkeen niin olohan olis ihan kun lomalla. Kotona joko halutaan vaihtaa toiseen ohjelmaan tai sitten huudetaan ja melskataan niin kovaa, ettei katsomisesta tai lukemisesta tule mitään.Tai vähintäänkin on tiskiä tai pyykkiä, joka pitäisi hoitaa johonkin suuntaan. Etenkin nämä opiskelupäivät kun on aamulla lähtenyt varhain ajelemaan ja takana on pitkä päivä ilman kunnollista ruoka- ja kahvitaukoa.  Kotiinpäästyä ja syötyä väsyttää niin valtavasti....Eikä kukaan edes häiritse jos vähän nukkuu.

Olen yrittänyt täällä ollessani tehdä edes jotain tehokasta ja järkevää. Tänään katselin läpi vähän koulujuttuja ja kävin kaupassa hakemassa huomiselle eväitä, koska taaskaan ei ole ruokatuntia ja edessä on vielä pitkä kotimatka. Olen myös yrittänyt keskittää näille illoille liikuntaharrastusta, jolloin se ei ole perheen ajasta poissa sitten kotona. Olisi tehnyt mieleni ulos mutta koska ilta kylmeni ja merituuli on täällä aivan yhtä ikävä kun kotonakin ja minä puutteellisin varustein, niin en lähtenyt. Sain kuitenkin rullattua joogamaton lattialle ja tehtyä oman harjoitukseni. Vanhan joogamaton tuominen tänne on ollut aivan loistava juttu. Selkä ja niskat kiittää päivän istumisesta.

Ilman ohjetta tai kunnollista tehtävänantoa on hukassa!

Sen huomaa kyllä nopeasti käytännössä kun on pikkusen kiireessä tai huolimattomuuttaan antanut oppilaille huonot tai puutteelliset ohjeet. Eihän hommasta silloin tule yhtään mitään. Motivaatio tehtävän suorittamiseen on myös hakusessa kun ei oikein ole käsitystä, että mitä ja miten. Useinhan nämä vaillinaiset tai epäselvät ohjeet antaa juuri siitä itselle kaikkien helpoimmasta tai tutuimmasta asiasta. On vaikea aina muistaa, että oppilaalla ei ole välttämättä mitään aikaisempaa tietopohjaa johon nojata. Olen huomannut että opetan jopa matikkaa paremmin tai voisiko sanoa perusteellisemmin kuin historiaa. Koska joiudun paneutumaan asiaan huomattavasti enemmän enkä vedä liian suoria linjoja tai oleta että kuvaa näyttämällä koko homma on oppilaalle selvä.

Nyt mulla on itsellä just sellanen epätoivon reunalla vaappuva olo käsillä olevasta teknisestä piirrustuksesta, johon en saanut opettajalta tarvitsemaani opastusta ja selvää tehtävänantoa. Mutta koska mä olen aikuinen enkä peruskoululainen koitan selvitä tehtävästä. Taloutemme mies auttoi alkuun ja neuvoi mittakaavan laskemisessa. (Ja ei, hän ei tehnyt kuitenkaan tehtävää puolestani.) Keskustelut tehävästä muiden kanssa niin naamatusten kun facebookissakin. Taisin viikonloppuna avautua parin viinilasin jälkeen myös näitä työkseen tekeville ;) Harmittaa kun en ottanut paperia mukaan niin olisivat voineet vähän mua jelpata :) Tässä nyt on kasassa neljä eri versiota. Aina edellinen pikkuisen seuraavaa tarkempi ja kai parempi...

Tyhjästä on paha nyhjästä...Pannunalusta, jakkaraa, korua..

Muistikuvat teknisestä työstä eivät ole ruusuiset. Parijonossa kipittelimme yläasteen puolelle pimeään kellariin aivan liian isojen koneiden ääreen. Muistan, että teimme viestikapulan ja sellaisen vaneritontun :) Valinta tekstiilin ja teknisen välillä tehtiin silloin jo 3lk. jälkeen ja valinta oli minulle ihan selvä. Muistaakseni yksikään tyttö ei silloin valinnut teknistä, se ei tainnut olla tapana 1990-luvulla? Yläasteella teimme jonkin pienen vaihdon tekniseen. Tämä ei ehkä sitten teknisen opettajaa niin miellyttänyt...Tytöt jonoon, pora käteen ja 3h porasimme reikiä puuhun. Ja ei, me emme tehneet kynäsiiliä vaan porasimme seinään kiinnitettyyn puuhun reikiä edes vaihtamatta kertaakaan erikokoista terää. Ja opettaja itse häipyi johonkin. Piti meidän sitten tehdä jotain metallistakin, siitä muistan, että omani ja aika monen muunkin työn teki valmiiksi joku pojista. Opettajaa ei taaskaan näkynyt missään... Ehkä silmälläpidon ja välittömän valvonnan alaisuus olivat tuntemattomia termejä.

Aikuinen nainen on tutustunut sitten työkaluihin ja niiden käyttöön muutamassa kotiprojektissa. Mulla on jopa oma hiomakone ja työkalupakki :) Tykkään tehdä käsillä muutakin kun askarella, enkä pelkää koneita. Vaikka kaikki ei aina todellakaan mene niin kun Strömssössä. Ja meillä asuu mies, joka rakastaa erilaisia vempaimia ja käyttää niitä myös.

Raumalla teknisen työn demoja on ollut tähän mennessä kaksi. Sekä puu-, että metallipuolella ollaan päästy tutustumaan nykyajan opetukseen ja teetettäviin töihin Suuria ongelmia mulle tuottaa tehtävä, jossa pitää yhdessä keskustellen saada aikaiseksi vuosisuunnitelma yhdelle koululle, kaikille luokille yhdeksi lukuvuodeksi. Ideoita on kyllä netti pullollaan mutta kuinka homma sitten käytännössä menee? Kuinka paljon tunteja 3lk. tarvistee talouspaperitelineen tekemiseen? Entä kauanko menee 6lk. jakkaran suunnitteluun ja valmistamiseen? Miten muotoilu, materiaalioppi ja työsuunnittelu toteutetaan? Mites ne materiaalikustannukset? Yhteistyö tekstiilin kanssa? Selailin kirjahyllystä löytyvää Ok. Omin käsin kirjaa ja keräsin sieltä tähän muutaman vinkin. Ja sitten pari kuvaa kivoista miehen isän tekemistä töistä.

Älypelit liikunnassa

Liikuntatunti alkoi kuinkas muuten kun teknisillä ongelmilla. Nyt ei olleet hukassa pallot tai mailat vaan verkkoyhteydet eivät pelittäneet ihan kaikissa laitteissa. Pääsimme tutustumaan uudenlaiseen koululiikuntaan. En tiedä onko joku opettaja jossain oikeassa koulussa joskus näitä käyttänyt. Norssia ei siis nyt lasketa :) Kyseessä ovat Jungle Race ja ActionTrack . Jungle Race on strateginen ulkoilu- ja urheilupeli, jossa pelaaja kerää matkapuhelimessaan toimivan sovelluksen avulla kartalla näkyviä hedelmiä. Jottei tehtävä olisi liian helppo, hedelmät liikkuvat. ActionTarck aktiviteetti voi olla esimerkiksi alueopastusta, aarteenmetsästystä, kilpailua tai interaktiivinen tarina. Jungle Race on ilmainen sovellus, jota voi käyttää hyvin myös omien lasten kanssa. ActionTrack vaatii useimmin lisenssin. Joitakin ilmaisia sielläkin on ja demoversiota pääsee ainakin kurkkaamaan.

Ei sitten muuta kun kännykkä tai iPad kädessä liikkeelle. Me etenimme pääasiassa pareittain tai pienissä ryhmissä. Alku oli vähän hankala kun kaikki näkyivät yhdessä sumpussa kartalla ja sitten suunnistamaan kohti hedelmiä. Ja kyllä harmitti kun joku ehti napata just nenän edestä tai hedelmät karkasivat. Tässä suunnistusmuodossa ei voi jäädä ensimmäisen nurkan taakse istumaan ja juttelemaan koska ope näkee missä kukin menee :) Pienille oppilaille voi myös itse rajata alueen esim. koulun kenttä, jolle hedelmät ilmestyvät. Isompien kanssa on sovittava tarkasti aikataulusta, ettei vahindossa lähde liian kauas eikä sitten ehdi ajoissa takaisin.

Pelit aktivoivat ja tuovat vaihtelua siihen perinteiseen suunnistukseen tai aarteenetsintään. Mutta ne edellyttävät opettajalta paitsi kiinnostusta ja hiukantaitoa myös laitteita. Nyt meillä oli käytössä omat kännykät sekä norssin iPadit. Mutta monestako koulusta sellaiset löytyvät? Saako niitä viedä ulos? Voiko käyttää oppilaiden omia kännyköitä? Jos jotakin hajoaa niin kuka vastaa? Olisi kuitenkin kiva päästä oppilaiden kanssa hyödyntämään laitteita ja niiden sovelluksia myös liikunnan tai luonnontieteen oppimisessa. Monella koululaisella ja varmasti myös vanhemmalla tai opettajalla on käsitys laitteista ainostaan viihdekäytössä, mikä tietysti on lähtökohtaisesti paha asia. Meille se voi olla vierasta ja outoa mutta lapsille se on arkipäivää ja aivan luonnollista toimia näiden laitteiden kanssa.

Ongelmaksi meillä muodostui se, että kuljimme päät kohti puhelimen näyttöä emmekä huomioineet liikennettä tarpeeksi hyvin. Ihan kaupungin keskusta ei taida olla paras vaihtoehto näiden käyttöön. Ja allekirjoittaneelta loppui tietysti akku heti alkuunsa :) Näkisin kuitenkin että mieluummin tämä kuin geokätkentä koko luokan kanssa. Vaikka sekin on kivaa niin valitettavasti kaikki eivät sitten millään malta jättää kätköjä rauhaan. Ja mikä sen ikävämpää kun rikottu kätkö niin tekijälle kun etsijällekkin.

Kun täytyy koskettaa toista liikuntatunnilla

Tuossa jo aiemmin tuli esiin ajatuksia toisen ihmisen koskemisesta liikunnan puitteissa. Meistä jokaisella on joku mielikuva tai ajatus siitä, miltä toiseen koskeminen liikunnan puitteissa tuntuu. Törmäyksiä ja muksahduksia tulee tietysti tuon tuosta ja niihin olemme tottuneet. Parityöskentely kaverin kanssa sopii varmasti melkein kaikille. Mutta entä sitten oudompien tai sellaisten kanssa, joista ei oikein pidä. Minä koen epämiellyttäviksi kohtaamiset outojen ja uusien ihmisten kanssa jos he ovat tottuneet halaamaan tai antamaan poskisuudelmia tavatessa. Kestän sen mutta se ei tunnu mukavalta. Joogatessa olen pikkuhiljaa tottunut siihen, että ohjaaja tulee korjaamaan kehon asentoa enkä mene siitä enää sekaisin. Tuttujen ja ystävien kanssa halaaminen on luonnollinen osa tervehdystä tai onnittelua. Huomaan, että olen opettajana tehnyt tässä kohdassa virheitä. Edennyt liian nopeasti sellaisiin harjoituksiin, joissa otetaan kontaktia toisiin. Enkä ole myöskään aina kiinnittänyt tarpeeksi huomiota siihen kokevatko oppilaat olonsa turvalliseksi toimia näin.  Toiset oppilasryhmät ovat jo niin ryhmäytyneitä ja tuntevat toisensa hyvin jolloin voi edetä nopeammin.

Me pääsimme kokeilemaan nassikkapainia, jossa luonnollisesti ollaan lähellä toista ja koskettamaankin joutuu. Aloitimme tunnin tekemällä itsenäisiä lämmittelyitä. Kaikki tekivät samaan aikaan omaan kehoonsa keskittyneenä. Seuraavaksi siirryttiin matalan kynnyksen kontaktiin, jossa kaverin liikkumista yritettiin estää tai kaveria yritettiin työntää pois. Vähitellen edettiiin siihen, että paria otetiin kunnolla kiinni. Kun harjoitukset etenivät vähitellen ja aina aloittaen saman parin kanssa ei parin vaihtuminenkaan tuntunut hankalalta. Alkuksi kukaan ei varmasti olisi uskonut laulavansa polvillaan jänis istui maassa ja hierovansa "autopesukaistaa" konttaavan selkää. Saati sitten, että olisi vapaaehtoisesti, selvinpäin julkisella paikalla kontannut muiden välissä hierottavana. Mutta kun tuntee olonsa turvalliseksi ja tunti on edennyt pikkuhiljaa vaativampaan, tämä oli oikein sopiva loppurentoutus.

Tänään pääsimme kokeilemaan erilaisia fyysisiä harjoituksia draamakasvatuksen parissa. Nyt tuntui jo paljon rennommalta aloittaa koko hommaa. Näissä fyysisissä lajeissa tai jos niitä käytetään työkaluina johonkin muuhun on erittäin tärkeää ryhmäyttää oppilaat ensin kunnolla ja luoda säännöt minkä puitteissa toimitaan.

Voimistelu ja ulkoleikit

Liikuntaa opettaessa olen törmännyt siihen kuinka mielikuvitus on hukassa. Tai sitten ei enää oikein muista, mitä kaikkea pallolla tai hyppynarulla voi oikeastaan tehdä. Ja ehkä useammin voisi myös kysyä oppilailta "Miten muuten tätä voisi heittää?" Tai "Mitä muuta voisi tehdä?" Ja liikunta voi hyvin olla myös improvisointia. Pääsimme kokeilemaan voimistelunauhoja ja sehän oli valtavan kokonaisvaltaista ja vapauttavaa. Juoksennella ja heiluttaa nauhaa joka tekee kaunista kuviota....Ja joskus tietysti menee solmuun. Musiikkia taustalle ja siitä tuleekin jo ihan erilainen liikuntatunti. Lapset voisivat mennä välillä omiaan ja sitten välillä voisi koittaa tehdä sellaista, mikä erilaisen musiikin kautta on keholle mieluisaa. Alkulämppää voi ottaa paitsi erilaisilla heittelyillä myös hippa tai viestijuoksulla.

Myös ulkoleikit luonnistuivat aikuisilta ainakin jotenkuten. Pientä pahoinvointia saatiin aikaiseksi hännänryöstössä ja muutama kaatuminen/törmääminen. Olemme kai sitten porukkana aika heittäytyviä. En tiedä olisivatko kaikki aikuiset valmiita roikkumaan toistensa niskassa ja yrittämässä varastaa oman jonon viimeiseltä häntää :) Hännänryöstöt ja lohikäärmeleikit aiheuttivat keskustelua toisen koskettamisesta. Oma kokemukseni on, että sääntöjen ja leikkien puitteissa oppilaat ovat valmiita koskettamaan toisiaan. Muissa tilanteissa tulee enemmän esiin näitä "Yäk! En varmasti ole tuon pari tai ota kädestä kiinni." Pääsin kerran toiseksi opettajaksi kokeneen liikunnanopen tunnille. Tunnin aiheena oli koulupaini. Ajattelin mielessäni että mitä tästäkin tulee. Mutta tästä ryhmässä turvalliseksi olonsa kokemisesta ja toisen koskettamisesta myöhemmin lisää.

Maantietoa? Ympäristökasvatusta? Ihmisenä kasvamista? Osallistuvaa ongelmanratkaisua?

Huomenna olisi edessä se maantiedon tentti, johon mulla oli loistava lukusuunnitelma :) Mutta kuinkas sitten kävikään? Nuorempi lapsi sai kovan flunssan ja on ollut alkuviikon poissa hoidosta. Tehokas lukeminen sillä aikaa kun lapsi leikkii on hyvin mielenkiintoinen tapahtuma. Mutta sain kuin sainkin tehtyä molemmista kirjoista itselleni muistiinpanot. Tässä vaiheessa niiden tekeminen tuntui oppimisen ja muistamisen kannalta hyödylliseltä. Kun kirjoittaa asioita ylös samalla kun lukee se saa ainakin minut pohtimaan asiaa syvällisemmin. Josta tulikin sitten mieleeni otsikon asiat...

Maantiedosta tulee mieleen kartat ja valtiot. Aina ne samat asiat joka maailmankolkasta ei ainakaan omaa mielenkiintoani suuremmin herättäneet. Eteneminen valtio valtiolta... Maantiedon opiskelu tapahtui aina luokassa ja kirjan ääressä. Oppikirja, kartta, tehtävät ja sitä rataa.... Tottakai maantiedon opetuksen tavoiteisiin kuuluvat karttojen, tilastojen ja diagrammien, käytön harjoittelu, luonnossa liikkuminen, oman ja lähiseutujen ominaispiirteiden tunnistaminen, maailmankartan hamottaminen, planetaaristen ilmiöiden ymmärtäminen ja monta muuta tiedollista asiaa.

Lukiessani eteeni tulivat tavoitteet maantiedon opettajasta arvokasvattajana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Maantiedon opetus pitää sisällään valtavan paljon sellaista ihmisenä kasvamiseen liittyvää ja kauaskantoista materiaalia. Tämä liittyy vahvasti ympäristökasvatukseen ja kestävään kehitykseen. Ja sitä kautta ei vain maantieteellisten tai yhteiskunnallisen asioiden ja ilmiöiden ymmärtämiseen, vaan myös pyrkimykseen aktiiviesta kansalaisesta ja osallistumisesta. Lapselle olisi ennen kaikkea hyödyllistä saada kokemus siitä, kuinka minä voin omilla valinnoillani vaikuttaa koko maailman asioihin....Mutta onko tämä sitten enää maantietoa vai puhutaanko jo puhtaasti ympäristökasvatuksesta? Vai kannattaako näitä kahta edes yrittää erottaa toisistaan? Jokatapauksessa tavat, joita kouluopetuksessa suositellaan ovat kontekstuaalisia. Oppilaan omaan kokemukseen ja sen soveltamiseen koulun ulkopuolella. Arkikielellä ilmaistuna voisi kai sanoa: Menkää ulos! Aistikaa, havainnoikaa ja tutkikaa kaikkea ympärillä olevaa. Rakentakaa ja piirtäkää karttoja! Ottakaa maailma haltuun ympäristöä tutkimalla!

Mulla on uusi kämppis

Soluasumiseen kuuluu vaihtuvat ihmiset. Joskus ne vaihtuvat nopeasti joskus taas saat asua samojen kanssa pitkäänkin. Minä sain kuukauden asumisen jälkeen yhden uuden kämppiksen. Alku ainakin vaikutti oiken lupaavalta vaikka meillä onkin melkoinen ikäero. Kivan tuntuinen ja minulle sopivan puhelias. Tosin tämäkin taitaa olla linnoittautujatyyppi :) Edelleen olen ainoa jolla on avoimet ovet kun olen huoneessani. Minä en muutenkaan pidä suljetuista tiloista ja olen mieluummin selvästi kotona kun ovet takana piilossa. Toki, jos puhun puhelimessa, kuunetelen musiikkia tai katson televisota äänet suurella, suljen oven.

Ja mikä tärkeintä meidän puhtaanapitonäkemyksemme ovat samalla tasolla. Edelleen olen sitä mieltä, että tämä on soluasumisessa ehkä se tärkein pointti. Jos ei siis ole lähtökohtaisesti hakemassa itselleen ystävää tai halua asua sellaisen kanssa. Ja huoltomieskin oli poissaollessani käynyt korjaamassa ilmoittamani viat :) Nyt kelpaa taas laskea vettä, vessaankin saa valot ilman väkivaltaa ja ulko-ovikin menee helposti lukkoon.

Kirjatentti ja kuinka siitä selviän?

Tänään avasin ensimmäisen tenttikirjan näissä opinnoissa ja huomasin, että en todellakaan selviä lukemalla kirjaa sängyssä maaten. Aikaisemmin lukustrategiani oli, aloita ajoissa ja lue niin monta kertaa kuin ehdit. Opettelin siis ulkoa niin paljon kuin pystyin. Yleensä se toimi hyvin ja tentit meni läpi vielpä hyvin arvosanoin. No muistanko mitään? En muista, enkä muistanut varmaan edes viikkoa tentin jälkeen.

Nyt huomasin heti kuinka ajatus lähti harhailemaan aivan muihin asioihin ja väsykin tuli. En tiennyt yhtään mitä luen. Muistan tämän myös 10 vuoden takaisista opinnoistani. Joutui oikein pinnistellä, etten ajatunut muihin aatoksiin lukiessani. Lisäksi toivoisin kirjoista jäävän jotain vähän pysyvämpään muistiin.

Tällä kertaa ajattelin tomia seuraavalla tavalla. Hämärästi muistan, että olen ajatellut ennenkin tehdä näin, mutta päädyin kuitenkin sitten vain lukemaan koska se on niin paljon nopeampaa. Mutta jos lupaan kokeilla jotain niin ehkä sitten on pakko :) Luen tuon ympäristökasvatuksen kirjan loppuun ja sen jälkeen ryhdyn tekemään itselleni muistiinpanoja tai miellekkartaa asioista. Myös omien ajatusten ylöskirjaaminen voisi olla ihan hyödyllistä. Kirjassa on jokaisen luvun lopussa pohdintatehtäviä, joista osa saattaisi olla jopa ihan tenttikysymyksiäkin. Näihin vastaaminen edes muutamalla sanalla tai lauseella voisi jäsentää omaa oppimista. Viikonpäästä sitten katsotaan tuottiko tämä uusi tapa lukea tenttiin tulosta!

Palloilua

Liikuntatunti aloitettiin täpinöinnillä pukuhuoneessa...Tää on jännää? Mitähän me tehdään? Liikutaanko oikeasti? Ja tietysti keskusteluun mahtuu niitä ikäviä muistoja koulun liikkatunneilta. Ja joo, liikuttiinhan me :) Alkulämmittelyissä tuli jo ihan valtavan kuuma ja sydän hakkasi. Pari kertaa piti vilkaista rannetta. Mikähän mun syke on? Mut kato eihän mulla olekkaan sykemittaria. Olen liikkumassa liikunnan ilosta, en kaloreiden kulutuksen tai maksimisykkeen saavuttaakseni. Pelaan innoissani polttopalloa eri variaatioin, juoksen hippaa karkuun niin lujaa kun pääseen ja unohdan kuinka paljon oikeastaan sinä aikana teenkään. Paitsi että hengästyn, joudun käyttämään koordinaatiokykyä, tasapainoilemaan, reagoimaan nopeasti (liikkeelle, pysähtyminen) heittämään ja ottamaan kiinni. Minun ja varmasti aikamonenkin aikuisen liikunta pyörii mittareiden ja erilaisten apsien ympärillä...Kuten yksi ystsävä kerran sanoi: "Tuntuu, ettei ole tehnyt mitään jos ei suoritusta mittaa ja rekisteröi ja ehkä julkaisekin jossain." Missä ovat aikuisten peli/leikkitunnit? En toisaalta yhtään ihmettele, että aikuiset haluavat pelailla jossain ns.höntsäporukassa huvikseen.

Alakoulussa olisikin erityisen tärkeää muistaa liikkumisen ilo ja riemu lajien teknisen osaamisen sijasta. Viime viikolla oli lapseni ensimmäinen telinevoikka taas kesän jälkeen. Salista kuului käytävälle tuon tuosta riemunkiljahduksia ja ulos tuli hikinen ja suu korviin saakka hymyilevä pikkupoika. Ja äiti oli todella iloinen. Nimittäin kesän jalkapalloharjoitusten jälkeen poika oli siinä uskossa, että hän ei osaa ja on hidas. Toivon, että nämä kasvojen ilmeet säilyvät minulla ikuisesti muistissa omassa työssäni.

Liikkumisen ohella tunnilla käytiin läpi monta opettamiseen liittyvää asiaa. Miten oppilaat järjestetään ohjeiden antamisen ajaksi. Itse olen käytännössä oppinut, ettei rivissä seisominen aina toimi. Ja alkuleikit olisi hyvä olla sellaisia, jotka vähän jo harjaannuttavat lajiin tai välineeseen. Ja yhteen tuntiin kannattaa ottaa pari kolme erilaista alkulämmittelyä/leikkiä. Helpotusta tuli myös sitten siihen itseäni usein askarruttaneeseen kysymykseen, pitääkö esim. palloilussa pelata tarkoilla säännöillä? No ei tarvitse. Yksinkertainen on parasta. Tokihan aina löytyy ne lajin harrastajat, jotka urputtavat sääntöjen "vääryydestä". Mutta ope on kuitenkin pomo ja päättää miten tehdään ja milloin peli vihelletään poikki. Mutta näillä helpoilla säännöillä ja pienillä peleillä mahdollistetaan kaikkien osallistuminen myös peliin. Varmasti kaikki muistavat omasta kouluajastaan esimerkiksi ne jalkispelit, jossa pari kolme oppilasta pelaa ja muut seisoskelevat tai juoksevat rinnalla pääsemättä koskaan palloon.

Liikkumisen iloa

Ensimmäinen liikkatunti takana. Siinä ei tullut juurikaan hiki koska aloitimme luennolla siitä, mitä koululiikunta ja liikunnanopetus on. Tai siitä oli tarkoitus aloittaa. Koululiikunta osoittautui aiheeksi, joka kirvoitti sellaisen määrän kysymyksiä ja keskustelua että pääsimme ensimmäiseen diaan. Melko kova oli hajonta Suomen kouluissa, miten liikunnanopetus kouluissa tapahtuu ja mitä opetetaan. Opetussuunnitelma mainitsee yhden lajin ja se on uinti. Muut opetussuunnitelman tavoitteet voi saavuttaa monien eri lajien tai liikkumisen kautta. Liikuntaa ohjaa kouluissa varmasti myös opettajan oma mielenkiinto tiettyjä lajeja kohtaan.

Itse olen ollut aina innokas ja kokeilunhaluinen, Ja kiitos vanhempieni myös oikeilla varusteilla matkassa. Minua opettajana on kovasti surettaneet ne lapset, jotka yrittävät opetella hiihtoa tai luistelua täysin vääränlaisilla ja huonokuntoisilla välineillä. Onneksi monesta koulusta löytyy lainavehkeet ja nykyään jopa parempikuntoisena kuin liikkumattoman perheen kaapista kaivamat. Minulle liikunta oppiaineena on ollut aina mieluisa vaikka en niin hyvä missään erityisessä lajissa ollutkaan.

Ja tästä sitten päästäänkin liikunnan arviointiin, mikä aiheutti kovasti keskustelua. Miten alakoulun liikuntaa pitäisi arvioidoa? Saavatko jalkapalloilijat tai ballerinat aina automaattisesti kympin? Tämä on asia, joka minua joskus kouluaikana ärsytti. Arvosanaan kahdeksan saa, kun yrittää aina parhaansa ja on motivoitunut. Ei tarvitse osata lajia teknisesti oikein tai olla siinä hyvä. Entä sitten jos ei yritä mutta osaa? Tai jos on huippuhiihtäjä mutta telinejumppa ei kiinnosta tai lentopallo onnistu. Tärkein pointti keskustelussa oli arviointikriteerien miettiminen ja niiden kertominen niin lapsille kuin vanhemmille. Jotta vältyttäisiin tooivonmukaan niiltä lukuisilta soitoilta todistustenjon jälkeen.

Mites se oma liikunnanopetus sitten? Vaikka tykkään kovasti liikunnassa ja sen opettamisesta, olen huomannut kuinka vaikeaa se voi olla. Miten rakennan tunnin niin, että se motivoi oppilaita. Miten harjoitellaan? Yhdessä? Erikseen? Leikin? Pelin vai minkä kautta? Ja kun tavoitteena olisi kuitenkin säilyttää jokaisella liikkumisen ilo. Tämä puoli liiikkumisessa on tullut meidän perheessä kesän aikana hyvin esille. Ohjaavalla aikuisella/opettajalla/valmentajalla/vahemmalla on todella suuri merkitys kuinka lapsi kokee liikunnan ja ennenkaikkea itsensä liikkujana. Huomenna innokkaana pallopelejä kohden :)

Kuukausi takana

Opiskelijaelämää on takana kuukaudenpäivät. Ja mitkäs on fiilikset? Kaikin puolin tuntuu tosi hyvältä, vaikka aivojen opiskelumoodiin säätäminen hiukan kestää ja ensimmäinen tenttikin jännittää. Kirjalliset tehtävät ja luennot ovat olleen varsin opettavaisia. Muutenkin on erittäin positiivinen fiilis opintojen hyödyllisyydestä. Tässä ei todellakaan ole kyse siitä, että saan kouraani paperin, jolla todistan pätevyyteni virkahaussa. Ainakin tähän mennessä opiskelu on keskittynyt mahdollisimman laajan pääoman keräämiseen tulevaa varten. Ja vielä niin, että ideat ja tuotokset pyritään jakamaan kaikille muillekkin. Oikein odotan sitä kun pääsee kokeilemaan ensin harjoittelussa, ja sitten työelämässä näitä saatuja eväitä.

Mulla oli yksi opiskelukaveri, joka halusi aina vain luennot ja tentin. Jos piti kirjoittaa silloin 2000-luvulla muotiin tullut luentopäiväkirja, hän poistui kurssilta. Itsellekkin tuntui joskus helpommalta vain tenttiä ja unohtaa sitten seuraavalla viiikolla lukemansa. Erityispedan opinnoissa jo vähän väläyteltiin ongelmaperusteista oppimista ja se tuntui kivalta vaihtelulta tenttiin lukemiseen. Vielä historian didaktiikan opinnoissa tuntui siltä, että ne olivat jotenkin irrallaan auskultoinnista. Nyt on ihan eri mielikuva siitä mitä ainadidaktiikka on.

Ja vaikka mua kaikkein eniten jännittää musiikki ja ne piano-opinnot, niin mielenkiinnolla ja avoimin mielin sitäkin kohti. Motto voisikin tälle vuodelle olla Opiskele ihmetellen! Nyt aloittelemme kahden muun kanssa äikän lukuvuosisuunnitelmaa, mikä sekin vaikuttaa erinomaiselta tavalta tarkistaa opiskelijoiden ops tuntemusta, yhdistettynä käytännön toteutukseen.

Ja Rauma noin muuten on vielä vaikuttanut oikein kivalta paikalta. Ollaan porukalla käyty leffassa ja syömässä. Mikä parasta mun ei tarvi sovitella omaa haluani leffaan tai ravintolaan kenenkään toisen menoihin :) Jihaa! Tää on ihan luksusta perheenäidille. Kelloa ei valttämättä tarvitse katsoa koko iltana. Syön, urheilen, luen ja seikkailen netissä just silloin kun haluan. Nyt olis vielä testaamatta Rauman joogasali :) Ja uusi kämppiskin taitaa odotella ensiviikolla.

laatikkoleikkiä, kartan piirtämistä ja geokätköilyä

Päästiin viimeksi mantsassa tekemään karttoja Suomen maisema-alueista. Aloitimme laatikkoleikillä. Jokainen ryhmä sai tehdä laatikkoon oman alueensa maiseman. Tämä olis kiva toteuttaa myös oppilaiden kanssa. Laatikot, hiekkaa, kiviä, jäkälää, sammalta sekä paljon erilaisia askartelutarvikkeita. Aika nopeasti kuitenkin huomasimme, että tähän saa menemään aikaa vaikka viikon. On myös ihan eri asia tehdä Lappia kun Pohjanmaata. Ja oppilasryhmät pitäisi miettiä kunnolla, jotta kaikille riittäisi tekemistä eikä myöskään tulisi "hutaistuja" tai liian yksityiskohtaisia töitä.

Näistä laatikoista sitten lähdettiin piirtämään karttoja. Tämä työvaihe oli jaettu kolmeen osaan. Toki helpottaa kovasti mittakaavan pysymistä oikeassa kun piennennetään vähitellen. Oppilaat ei kuitenkaan ehkä jaksa piirtää kartaa kolmea kertaa peräkkäin. Mittakaavan miettiminen ja siinä pysyminen vaati jo vähän miettimistä. Minä olin itse Pohjanmaa-ryhmässä, joten korkeuseroja ei juuri tarvinnut miettiä :) Tarkoitus oli, että kartat olisi lopuksi mahdollisimman "oikeita" karttamerkkeineen. Valmiita töitä ja laatikkoja ihastellessa ryhmä sai kertoa muille alueelle tyypilliset piirteet, näkyikö jääkauden merkit ja tietysti keskusteltiin myös alueen elinkeinoista ja miksei kulttuuristakin. Nämä laatikoit toi ihan eritavalla esille ne tyypilliset asian kun vertaa esimerkiski kuvaan. Ja tässä oppilaat pääsevät tekemään ja suunnittelemaan itse. Ja käyttämään erilaisia materiaaleja.

Matsa loppui sitten geokätköilyyn tai siihen tutustumiseen. Sain yhden oikeankin löydön :) Tässä yhteydessä keskusteltiin siitä, onko geokätköilyä hyvä opettaa koko luokalle? Toisaalta voi saada oppilaat innostumaan tästä kivasta ja koukuttavasta harrastuksesta. Liikuntaa, luontoa, ongelmanratkaisua ja uusia sosiaalisia suhteita niille jotka kiinnostuu...Mutta sitten on se riski, että kätköjä rikotaan vain huvin vuoksi. Tämä on tietysti tosi ikävä ilmiö. Siksi olisi ehkä paras tehdä oppilaille omat kätköt jos haluaa kaikkien kanssa kätköillä. Ja vaikka sitten kerhon muodossa oikeita purkkeja etsimään niiden kanssa, jotka innostuu

.

Ryhmätyötä tekemässä

Mitä on ryhmätyö silloin kun välissä on satoja kilometreja ja tehtävänantokin vähintään epäselvä? Tehtävänä meidän nelihenkisellä ryhmällä oli valita jokin 5-6.lk fyken aiheista ja toteuttaa opetus rentouksella. Mielenkiintoista ja pelottavaa mutta ei sitten lopuksi ollenkaan hankalaa. Tosin vielä emme ole päässeet rentouttamaan ketään, että kaikki voi vielä mennä täysin pieleen :) Mutta aina voi ajatella kuten eräs omista loistavista opettajajistani. "Jos ei muuta niin aina voi toimia huonona esimerkkinä".

No siis toteutukseen. Jokainen meistä työskenteli itsekseen etsien materiaalia kukin tahoillaan ja sitten sähköpostilla kokosimme ajatuksia. Ja yllättävää kyllä aika äkkiä oli kossa tarinaa, kuvia ja musiikkia sekä soveltavat tehtävät aiheen jatkokäsittelyyn. Tässä netin avulla tehdyssä on yhtenä hyvänä puolena se, ettei tule ajauduttua keskustelemaan jostain ihan muusta kun oli tarkoitus. Samalla se kuitenkin on myös huono puoli koska omasta mielestäni myös ne parhaat ideat tulee kun ollaan oikeasti kasvotusten. Ja ryhmätyössä tarkoitan nimenomaan niitä työn värittäjä ja mielenkiintoisia yksityiskohtia tietotekstin ulkopuolelta. .

Tämä oli minulle ensimmäinen kokemus nykyisen kaltaisen moodlen käytöstä. Ainakin tässä tuo muokattava alusta toimii erinomaisesti ja keskustelunkin olisi sähköpostin sijasta voinut hyvin käydä myös täällä. Tosin silloin ne olisivat olleet kaikille näkyvillä. Sähköposti siis ehkä hiukan parempi tuossa alussa. Katsotaan nyt sitten loppuviikosta kuinka meidän käy kun ryhmätyö pitää esitellä. Ja onneksi teksti on mulla myös tulostettuna jos se vaikka mystisesti katoaisi jonnekin nettiavaruuteen :)

Lukemisen nautinto

Miksi kirjallisuuden opettaminen tuntuu joskus niin vaikealta? Muistan kuinka lukemista rakastavana olin kovin pettynyt kun koulussa ei koskaan luettu muuta, kun oppikirjoja. Mutta olen itse huomannut kuinka hankalaa lukeminen koulussa voi olla. Oppilaiden mekaaninen lukutaito on kovin erilainen ja kiinnostus kirjallisuuteen sitten vieläkin erilaista. Lukutunnilla jokaisella on tilaisuus rauhassa syventyä lukemaansa ja nauttia. Toisilla lukutunti menee pyörimiseksi ja kirjastossa tai kirjahyllyillä ravaamiseksi. Jokaiselle oppilaalle sopivaa luettavaa olisi kuitenkin löydyttävä. Ja tässä on ollut itselle melkoinen työ. Huomasin nimittäin aika nopeasti, että ne omat lapsuuden klassikot ei kiinnosta. Kirjaston kirjavinkkauksesta saa onneksi tähänkin apua. Mutta kovin usein käy niin että, tytöt löytävät kiinnostavaa luettavaa mutta pojat eivät. Miten naisopettaja voisi päästä kärryille siitä mitä pojat haluavat lukea. Ehkä poikia pitäisi kuunnella ja katsella tarkemmin. On myös erittäin tärkeää valita sopivan tasoisia kirjoja jokaiseen makuun. Itse toivoisin että jokainen lapsi saisi nauttia lukemisestaan. Eikä lukeminen tarkoittaisi pelkästään läksyjen lukemista tai oppikirjatekstejä.

Poikien lukeminenkin taitaa olla monessa luokassa juuri se suurin ongelma. Mistä pojat kiinnostuvat ja innostuvat. Tämän päivän luennolla tuli esiin mielenkiintoinen ajatus lasten lukemisharrastuksesta. Jotta lapsi kiinnostuisi kirjallisuudesta täytyy vanhemman tutustuttaa ja opastaa lapsi kirjojen maailmaan. Ihan samalla ajatuksella kun kuskataan jääkiekkoon tai taidekerhoon. Jotta kiinnostus lukemisharrastukseen voidaan saavuttaa, pitäisi työ tehdä mielellään ennen viidettä luokkaa. Siinä vaiheessa lapsilla saattaa olla illat täysiä erilaisista harrastuksista eikä lukemiselle ole aikaa eikä tilaa. Tässäkin on tutkimusten perusteella mallioppimisella suuri merkitys. Ja ihan kuten hampaidenpesussakin isän malli erityisen tärkeä.


Mielenkiintoinen on kirjallisuuden lukemisen yhteys eettismoraaliseenkehitykseen, joka ei pelien kautta samalla tavalla kehity. Tai kehittyy erilaiseksi. Itse ainakin jään mielenkiinnolla seuraamaan tutkimustuloksia. Ja kuten monta kertaa tämänkin päivän aikana tuli esiin. Kirjallisuus ja lukuharrastus on ennen kaikkea perheen arvovalinta. Ja harrastus, jolle on oltava aikaa, muiden joukossa.

Humanisti kuutamolla ja luennolla

Jos kurssin suoritusmuoto on se perinteinen luennot + tentti ei minussa herää mitään kovin suuria intohimoja. Luentohan on puuduttavaa istumista suuressa auditoriossa, huonosti-istuvaan pikkutakkiin pukeutuneen vanhan herran polveilevan jorinan kuuntelemista. Siitä sitten yrität saada jotain tolkkua ja siirtää edes osan muistiinpanoihin. Tentin lähestyessä sitten toivot, että kaikki oleellinen löytyisi sieltä muistiinpanoista. Ja muistaisit ulkoaopettelemastasi edes osan. Tokihan tässkin on pyrkimys ymmärtää lukemaansa.

Pitkään on puhuttu ongelmaperustaisesta oppimisesta, jossa itse havainnoimallla, tekemällä ja kokeilemalla päädytään oikeaan ratkaisuun. Muistan, että jo auskultoidessa tästä puhuttiin paljon. Mutta esimerkiksi didaktiikan opetuksessa se jäi asiasta luennoimisen tasolle. Nyt olen onnekseni huomannut, että ongelmaperustainen tapa opettaa on siirtynyt yliopistoonkin. Tai ainakin OKL:ään. Peruskouluissa se toivottavasti on käytössä laajemmin aineessa ja aiheessa kun aiheessa. Aineenopettajaharjoittelussa jonkin verran pyrittiin aktivoimaan oppilaita mutta ainankin reaaliaineissa mentiin pitkälti vielä opettajajohtoisesti. Alun motivaatio pläjäys tunnin aiheeseen saattoi sivuta tätä ajatusta. 

Ja jos mietin sitten omaa oppimistani. Viikonlopun maantiedon luennot tuntuivat kuluvan ihan siivillä kun pääsi itse havainnoimaan. Esimerkisksi kuun ja maan kiertämisen tajuaminen oli huomattavasti helpompaa näin. Muistan omasta kouluajastani että asiat katsottiin liikkumattomasta kirjan kuvasta ja faktatieto luettiin. On myös ihan eri asia katsoa näitä videolta kuin kokeilla itse. Valaista taskulampulla karttapalloa, kiertää rantapallo kädessä tuolia, piirtää karttoja. Ja niinkin yksinkertainen asia kuin palapelien kokoaminen. Tai maailmankartan piirtäminen appelsiiniin. Kukapa meistä ei muistaisi kuinka kaikki tihrustivat Suomen karttaa ja sitten yksi kerrallaan sai käydä näyttämässä ne tärkeät paikat. Jos luokan eteen uskalsi :) Vaasa, Rovaniemi, Joensuu, Helsinki ja Turkukin asettuvat paikalleen ehkä paremmin palapeliä tehdessä. 

Ja luennot voivat olla vielä paljon muutakin, minkä me opettajina saamme siirtää eteenpäin sitten omassa työssämme. Meidän pienryhmälle heräsi monta ajatusta siitä kuinka tämän planetaarisuuden opettamisen voi yhdistää niin moneen. Liikunnassa erilaiset hippaleikit, etäisyyksien hahmottamiset. Ja tietysti käsityöt ja kuvaamataito. Planeettojen ja mallien rakentelu, karttojen piirtäminen. Ja tämä on yksi minulle tärkeä motivaattori kun aloin harkita siirtymistä aineenopettajasta luokanopettajaksi. Olin aika äkkiä kyllästynyt toimimaan vain 45min ajan yhden ryhmän kanssa. Ja toisaalta opettamaan Pariisin rauhansopimista neljä kertaa peräkkäin.

Ensi kerralla mantsan luennot alakavat 2h geokätkentäsessiolla. Täytyy varmaan hiukan harjoittaa taas tuota geosilmää jos jotain meinää löytää.

Solu ei houkuta

Miksi soluasuminen ei houkuttele enää edes uusia opiskelijoita? Luulisi että aluksi olisi helppoa asua yhdessä jonkun tai joidenkin kanssa. Ainahan kuulee sen sanonnan että silloin ei ainakaan tarvitse olla uudella paikkakunnalla yksin ennen kuin löytää ne "omat" ystävänsä. Mutta ainakaan tämän viikon perusteella se ei pidä paikkaansa. Vaikka kämppikseni ovatkin kotona, pysyvät ovet visusti kiinni. Ja minulla on silloin sellainen olo kun olisin hotellissa, jossa suihku ja vessa on käytävällä. Tunne ei ole turvallinen vaan epämiellyttävä. Toki tähän ikään on ehtinyt jo huseerata monessa keittiössä itsekseen ja oleskella 20 neliötä suuremmassa lukaalissa. Ja luoda ne omat tavat toimia etenkin siivouksissa ja siisteyden pitämisessä. Olemmeko siis jo niin pienestä saakka tottuneet siihen kuuluisaan omaan tilaan ja tapaan toimia että yhteisasuminen koetaan vieraaksi. Etenkin jos kämppiksiä ei saa itse päättää.

Aikaisemmat solukokemukseni ovat varsin positiivisia. Asunto oli suhteellisen siisti ja ne kaksi muuta tyttöä oikein mukavia. Parhaita ystäviä meistä ei tullut, mutta iltaisin oli mukava ohimennen pysähtyä juttelemaan hetkeksi.

Tänään kävimme porukalla opiskelijariennoissa :) aikuismaisesti leffassa ja sen jälkeen pihvipaikassa syömässä. Mutta koska huomenna on vielä maantiedon luentoja klo 9-16 ei kukaan edes lausunut ääneen ajatusta baari-illasta. Nyt laukkua pakkaamaan sillä huomenna kutsuu koti :)

Miten koulupolku alkaa

Monessa kodissa on tänäkin aamuna sovitettu reppuja selkään ensimmäistä kertaa. Aika moni varmaan muistaa miltä se ensimmäinen aamu koululaisena tuntui. Uusi reppu ja jännitystä ilmassa, äiti tai isä saattamassa. Minä aloitin ekaluokan 1980-lopussa. Silloin taisimme etukäteen tietää että ekaluokkia tulee olemaan kaksi ja ketkä niiden opettajat ovat. Ensimmäisestä aamusta muistan sen valtavan jännityksen kun seisoimme kaikki sulloutuneina suurempaan luokkaan ja opettaja huusi nimiä. Kuka on A luokalle ja kuka B. Toivoin kädet nyrkissä parhaan kaverin pääsyä samalle luokalle.

Ekaluokkalaiset ovat innokkaita ja malttamattomia pieniä koululaisia. Melkein kaikki odottavat innoissaan lukemista, laskemista ja kirjoittamista. Äidinkielenopettajamme heittikin tänään pohdittavaksi hämmentävän totuuden. Miksi liian monet ovat jo ennen joulua sitä mieltä että koulu on tylsää ja läksyt tyhmiä? Etenkin pojat vai odottavat milloin pääsee pihalle. Ja ekaluokkalaisen koulupäivät ovat tuohon saakka sisältäneet juuri niitä hänen innokkaana odottamiaan lukemisen. laskemisen ja kirjoittamisen harjoituksia. Onko lapsen mielikuva näistä väärä? Vai turhautuuko lapsi kun kaikki ei tapahdukkaan kuin taikaiskusta? Vai onko opetuksessa jotain pahasti pielessä?

Itse en ole koskaan ekaluokkaa opettanut lyhyitä sijaisuuksia lukuunottamatta. Eikä minulla vielä ole ekaluokkalaisen äidinkään roolista kokemusta. Mutta sen tiedän vähemmälläkin kokemuksella ettei pieni kauaa jaksa keskittyä yhteen asiaan. Pohdimme sitä voisivatko oppilaat lukea jotain muuta mieluummin kuin sitä Aapista tai Lukukirjaa? En minä ainakaan muista omasta Aapisestani yhden yhtä tekstiä tai kuvaa erityisen mielenkiintoisena. Luin kyllä oikein mielelläni kirjoja, satuja ja tarinoita. Muistan myös hyvin ne loru- ja laululeikit joita opeteltiin lukemalla tekstit.

Minua on aina kiehtoneet nämä opetustyylit joissa ei käytetä kirjoja lainkaan tai hyvin vähän. Ovatkohan oppilaat sielläkin yhtä nopeasti kyllästyneet tai pettyneet siihen mitä koulu todellisuudessa on?

Mistä kaikki alkoi?

Aineenopettajaksi valmistuttuani huomasin että työpaikat voivat olla kiven alla. Tai sitten olin itse elämässä väärässä paikassa väärään aikaan. Selkärankaan oli myös jäänyt kytemään ajatus siitä toisesta vaihtoehdosta, jonka aikoinani hylkäsin. Opettaja-lehdessä näin keväällä ilmoituksen minulle sopivasta koulutuksesta. Innostuin, mietin ja pohdin. Päätin uskaltaa hakea ja pääsin sisään. Nyt ovat alussa AILU-opinnot eli aineenopettajasta luokanopettajaksi koulutus.

Tällä viikolla koko elämä on heittänyt ns. häränpyllyä. Perhe on 240km päässä harjoittelemassa päivähoitoa ja minä täällä. Vastassa olivat paitsi mukavantuntuiset opiskelukaverit ja mielenkiintoiset opinnot myös sotkuinen soluasunto.

Ennen kaikkea kirjoitan tätä blogia oman oppimiseni ja ajatuksieni prosessointiin. Aikoinani auskultoidessa tein sähköistä portfoliota nimenomaan blogin muodossa. Ja koin sen helpoksi ja hyväksi tavaksi purkaa omia ajatuksia. Ja tietysti tämä on ainakin minulle mielenkiintoinen matka siihen, mitä elämä on kun melkein viiden kotona vietetyn vuoden jälkeen äiti lähtee opiskelemaan. Minun ei onneksi tarvitse olla fyysisesti poissa kotoa kuin aina osan kuukaudesta. Tämän onneksi mahdollistaa verkkokurssit ja etätehtävät.

Varsinainen opiskelu alkoi kemialla ja fysikalla. Oppiaineinahan nämä poistuvat uuden opsin myötä alakouluista ja ne sisältyvät jatkossa luonnontieteen opetukseen. Olin aivan innoissani päästessäni tekemään erilaisa kokeita. Osa onnistui ja osa ei. Opettajan apua tarvittiin niin tehtävän ymmärtämisessä, kun koejärjestelyssäkin. Monessa kohtaa mieleen tuli kuitenkin se, millainen kaaos on luokassa jossa näitä tekevät oppilaat eivätkä opettajaopiskelijat :) Montako aikuista ja minkä kokoisen ryhmän kanssa mikäkin toimisi.

Tänään aloitimme äidinkielen. Ja, tottakai kielioppikoe nosti karvat pystyyn aika monella. Miksi? Meistä aika moni muisti ne kamalat tilanteet, joissa piti osata ulkoa taivutuksia, sijamuotoja ym. Sen sijaan lukemaan- ja kirjoittamaanopettaminen aiheutti suurta innostusta. Uuden opsin luonnoksessakin esiintyvä termi monilukutaito herätti kysymyksiä ja pohdintoja. Mitä kaikkea se mahtaakaan pitää sisällään?