Ryhmätyötä tekemässä

Mitä on ryhmätyö silloin kun välissä on satoja kilometreja ja tehtävänantokin vähintään epäselvä? Tehtävänä meidän nelihenkisellä ryhmällä oli valita jokin 5-6.lk fyken aiheista ja toteuttaa opetus rentouksella. Mielenkiintoista ja pelottavaa mutta ei sitten lopuksi ollenkaan hankalaa. Tosin vielä emme ole päässeet rentouttamaan ketään, että kaikki voi vielä mennä täysin pieleen :) Mutta aina voi ajatella kuten eräs omista loistavista opettajajistani. "Jos ei muuta niin aina voi toimia huonona esimerkkinä".

No siis toteutukseen. Jokainen meistä työskenteli itsekseen etsien materiaalia kukin tahoillaan ja sitten sähköpostilla kokosimme ajatuksia. Ja yllättävää kyllä aika äkkiä oli kossa tarinaa, kuvia ja musiikkia sekä soveltavat tehtävät aiheen jatkokäsittelyyn. Tässä netin avulla tehdyssä on yhtenä hyvänä puolena se, ettei tule ajauduttua keskustelemaan jostain ihan muusta kun oli tarkoitus. Samalla se kuitenkin on myös huono puoli koska omasta mielestäni myös ne parhaat ideat tulee kun ollaan oikeasti kasvotusten. Ja ryhmätyössä tarkoitan nimenomaan niitä työn värittäjä ja mielenkiintoisia yksityiskohtia tietotekstin ulkopuolelta. .

Tämä oli minulle ensimmäinen kokemus nykyisen kaltaisen moodlen käytöstä. Ainakin tässä tuo muokattava alusta toimii erinomaisesti ja keskustelunkin olisi sähköpostin sijasta voinut hyvin käydä myös täällä. Tosin silloin ne olisivat olleet kaikille näkyvillä. Sähköposti siis ehkä hiukan parempi tuossa alussa. Katsotaan nyt sitten loppuviikosta kuinka meidän käy kun ryhmätyö pitää esitellä. Ja onneksi teksti on mulla myös tulostettuna jos se vaikka mystisesti katoaisi jonnekin nettiavaruuteen :)

Lukemisen nautinto

Miksi kirjallisuuden opettaminen tuntuu joskus niin vaikealta? Muistan kuinka lukemista rakastavana olin kovin pettynyt kun koulussa ei koskaan luettu muuta, kun oppikirjoja. Mutta olen itse huomannut kuinka hankalaa lukeminen koulussa voi olla. Oppilaiden mekaaninen lukutaito on kovin erilainen ja kiinnostus kirjallisuuteen sitten vieläkin erilaista. Lukutunnilla jokaisella on tilaisuus rauhassa syventyä lukemaansa ja nauttia. Toisilla lukutunti menee pyörimiseksi ja kirjastossa tai kirjahyllyillä ravaamiseksi. Jokaiselle oppilaalle sopivaa luettavaa olisi kuitenkin löydyttävä. Ja tässä on ollut itselle melkoinen työ. Huomasin nimittäin aika nopeasti, että ne omat lapsuuden klassikot ei kiinnosta. Kirjaston kirjavinkkauksesta saa onneksi tähänkin apua. Mutta kovin usein käy niin että, tytöt löytävät kiinnostavaa luettavaa mutta pojat eivät. Miten naisopettaja voisi päästä kärryille siitä mitä pojat haluavat lukea. Ehkä poikia pitäisi kuunnella ja katsella tarkemmin. On myös erittäin tärkeää valita sopivan tasoisia kirjoja jokaiseen makuun. Itse toivoisin että jokainen lapsi saisi nauttia lukemisestaan. Eikä lukeminen tarkoittaisi pelkästään läksyjen lukemista tai oppikirjatekstejä.

Poikien lukeminenkin taitaa olla monessa luokassa juuri se suurin ongelma. Mistä pojat kiinnostuvat ja innostuvat. Tämän päivän luennolla tuli esiin mielenkiintoinen ajatus lasten lukemisharrastuksesta. Jotta lapsi kiinnostuisi kirjallisuudesta täytyy vanhemman tutustuttaa ja opastaa lapsi kirjojen maailmaan. Ihan samalla ajatuksella kun kuskataan jääkiekkoon tai taidekerhoon. Jotta kiinnostus lukemisharrastukseen voidaan saavuttaa, pitäisi työ tehdä mielellään ennen viidettä luokkaa. Siinä vaiheessa lapsilla saattaa olla illat täysiä erilaisista harrastuksista eikä lukemiselle ole aikaa eikä tilaa. Tässäkin on tutkimusten perusteella mallioppimisella suuri merkitys. Ja ihan kuten hampaidenpesussakin isän malli erityisen tärkeä.


Mielenkiintoinen on kirjallisuuden lukemisen yhteys eettismoraaliseenkehitykseen, joka ei pelien kautta samalla tavalla kehity. Tai kehittyy erilaiseksi. Itse ainakin jään mielenkiinnolla seuraamaan tutkimustuloksia. Ja kuten monta kertaa tämänkin päivän aikana tuli esiin. Kirjallisuus ja lukuharrastus on ennen kaikkea perheen arvovalinta. Ja harrastus, jolle on oltava aikaa, muiden joukossa.

Humanisti kuutamolla ja luennolla

Jos kurssin suoritusmuoto on se perinteinen luennot + tentti ei minussa herää mitään kovin suuria intohimoja. Luentohan on puuduttavaa istumista suuressa auditoriossa, huonosti-istuvaan pikkutakkiin pukeutuneen vanhan herran polveilevan jorinan kuuntelemista. Siitä sitten yrität saada jotain tolkkua ja siirtää edes osan muistiinpanoihin. Tentin lähestyessä sitten toivot, että kaikki oleellinen löytyisi sieltä muistiinpanoista. Ja muistaisit ulkoaopettelemastasi edes osan. Tokihan tässkin on pyrkimys ymmärtää lukemaansa.

Pitkään on puhuttu ongelmaperustaisesta oppimisesta, jossa itse havainnoimallla, tekemällä ja kokeilemalla päädytään oikeaan ratkaisuun. Muistan, että jo auskultoidessa tästä puhuttiin paljon. Mutta esimerkiksi didaktiikan opetuksessa se jäi asiasta luennoimisen tasolle. Nyt olen onnekseni huomannut, että ongelmaperustainen tapa opettaa on siirtynyt yliopistoonkin. Tai ainakin OKL:ään. Peruskouluissa se toivottavasti on käytössä laajemmin aineessa ja aiheessa kun aiheessa. Aineenopettajaharjoittelussa jonkin verran pyrittiin aktivoimaan oppilaita mutta ainankin reaaliaineissa mentiin pitkälti vielä opettajajohtoisesti. Alun motivaatio pläjäys tunnin aiheeseen saattoi sivuta tätä ajatusta. 

Ja jos mietin sitten omaa oppimistani. Viikonlopun maantiedon luennot tuntuivat kuluvan ihan siivillä kun pääsi itse havainnoimaan. Esimerkisksi kuun ja maan kiertämisen tajuaminen oli huomattavasti helpompaa näin. Muistan omasta kouluajastani että asiat katsottiin liikkumattomasta kirjan kuvasta ja faktatieto luettiin. On myös ihan eri asia katsoa näitä videolta kuin kokeilla itse. Valaista taskulampulla karttapalloa, kiertää rantapallo kädessä tuolia, piirtää karttoja. Ja niinkin yksinkertainen asia kuin palapelien kokoaminen. Tai maailmankartan piirtäminen appelsiiniin. Kukapa meistä ei muistaisi kuinka kaikki tihrustivat Suomen karttaa ja sitten yksi kerrallaan sai käydä näyttämässä ne tärkeät paikat. Jos luokan eteen uskalsi :) Vaasa, Rovaniemi, Joensuu, Helsinki ja Turkukin asettuvat paikalleen ehkä paremmin palapeliä tehdessä. 

Ja luennot voivat olla vielä paljon muutakin, minkä me opettajina saamme siirtää eteenpäin sitten omassa työssämme. Meidän pienryhmälle heräsi monta ajatusta siitä kuinka tämän planetaarisuuden opettamisen voi yhdistää niin moneen. Liikunnassa erilaiset hippaleikit, etäisyyksien hahmottamiset. Ja tietysti käsityöt ja kuvaamataito. Planeettojen ja mallien rakentelu, karttojen piirtäminen. Ja tämä on yksi minulle tärkeä motivaattori kun aloin harkita siirtymistä aineenopettajasta luokanopettajaksi. Olin aika äkkiä kyllästynyt toimimaan vain 45min ajan yhden ryhmän kanssa. Ja toisaalta opettamaan Pariisin rauhansopimista neljä kertaa peräkkäin.

Ensi kerralla mantsan luennot alakavat 2h geokätkentäsessiolla. Täytyy varmaan hiukan harjoittaa taas tuota geosilmää jos jotain meinää löytää.

Solu ei houkuta

Miksi soluasuminen ei houkuttele enää edes uusia opiskelijoita? Luulisi että aluksi olisi helppoa asua yhdessä jonkun tai joidenkin kanssa. Ainahan kuulee sen sanonnan että silloin ei ainakaan tarvitse olla uudella paikkakunnalla yksin ennen kuin löytää ne "omat" ystävänsä. Mutta ainakaan tämän viikon perusteella se ei pidä paikkaansa. Vaikka kämppikseni ovatkin kotona, pysyvät ovet visusti kiinni. Ja minulla on silloin sellainen olo kun olisin hotellissa, jossa suihku ja vessa on käytävällä. Tunne ei ole turvallinen vaan epämiellyttävä. Toki tähän ikään on ehtinyt jo huseerata monessa keittiössä itsekseen ja oleskella 20 neliötä suuremmassa lukaalissa. Ja luoda ne omat tavat toimia etenkin siivouksissa ja siisteyden pitämisessä. Olemmeko siis jo niin pienestä saakka tottuneet siihen kuuluisaan omaan tilaan ja tapaan toimia että yhteisasuminen koetaan vieraaksi. Etenkin jos kämppiksiä ei saa itse päättää.

Aikaisemmat solukokemukseni ovat varsin positiivisia. Asunto oli suhteellisen siisti ja ne kaksi muuta tyttöä oikein mukavia. Parhaita ystäviä meistä ei tullut, mutta iltaisin oli mukava ohimennen pysähtyä juttelemaan hetkeksi.

Tänään kävimme porukalla opiskelijariennoissa :) aikuismaisesti leffassa ja sen jälkeen pihvipaikassa syömässä. Mutta koska huomenna on vielä maantiedon luentoja klo 9-16 ei kukaan edes lausunut ääneen ajatusta baari-illasta. Nyt laukkua pakkaamaan sillä huomenna kutsuu koti :)

Miten koulupolku alkaa

Monessa kodissa on tänäkin aamuna sovitettu reppuja selkään ensimmäistä kertaa. Aika moni varmaan muistaa miltä se ensimmäinen aamu koululaisena tuntui. Uusi reppu ja jännitystä ilmassa, äiti tai isä saattamassa. Minä aloitin ekaluokan 1980-lopussa. Silloin taisimme etukäteen tietää että ekaluokkia tulee olemaan kaksi ja ketkä niiden opettajat ovat. Ensimmäisestä aamusta muistan sen valtavan jännityksen kun seisoimme kaikki sulloutuneina suurempaan luokkaan ja opettaja huusi nimiä. Kuka on A luokalle ja kuka B. Toivoin kädet nyrkissä parhaan kaverin pääsyä samalle luokalle.

Ekaluokkalaiset ovat innokkaita ja malttamattomia pieniä koululaisia. Melkein kaikki odottavat innoissaan lukemista, laskemista ja kirjoittamista. Äidinkielenopettajamme heittikin tänään pohdittavaksi hämmentävän totuuden. Miksi liian monet ovat jo ennen joulua sitä mieltä että koulu on tylsää ja läksyt tyhmiä? Etenkin pojat vai odottavat milloin pääsee pihalle. Ja ekaluokkalaisen koulupäivät ovat tuohon saakka sisältäneet juuri niitä hänen innokkaana odottamiaan lukemisen. laskemisen ja kirjoittamisen harjoituksia. Onko lapsen mielikuva näistä väärä? Vai turhautuuko lapsi kun kaikki ei tapahdukkaan kuin taikaiskusta? Vai onko opetuksessa jotain pahasti pielessä?

Itse en ole koskaan ekaluokkaa opettanut lyhyitä sijaisuuksia lukuunottamatta. Eikä minulla vielä ole ekaluokkalaisen äidinkään roolista kokemusta. Mutta sen tiedän vähemmälläkin kokemuksella ettei pieni kauaa jaksa keskittyä yhteen asiaan. Pohdimme sitä voisivatko oppilaat lukea jotain muuta mieluummin kuin sitä Aapista tai Lukukirjaa? En minä ainakaan muista omasta Aapisestani yhden yhtä tekstiä tai kuvaa erityisen mielenkiintoisena. Luin kyllä oikein mielelläni kirjoja, satuja ja tarinoita. Muistan myös hyvin ne loru- ja laululeikit joita opeteltiin lukemalla tekstit.

Minua on aina kiehtoneet nämä opetustyylit joissa ei käytetä kirjoja lainkaan tai hyvin vähän. Ovatkohan oppilaat sielläkin yhtä nopeasti kyllästyneet tai pettyneet siihen mitä koulu todellisuudessa on?

Mistä kaikki alkoi?

Aineenopettajaksi valmistuttuani huomasin että työpaikat voivat olla kiven alla. Tai sitten olin itse elämässä väärässä paikassa väärään aikaan. Selkärankaan oli myös jäänyt kytemään ajatus siitä toisesta vaihtoehdosta, jonka aikoinani hylkäsin. Opettaja-lehdessä näin keväällä ilmoituksen minulle sopivasta koulutuksesta. Innostuin, mietin ja pohdin. Päätin uskaltaa hakea ja pääsin sisään. Nyt ovat alussa AILU-opinnot eli aineenopettajasta luokanopettajaksi koulutus.

Tällä viikolla koko elämä on heittänyt ns. häränpyllyä. Perhe on 240km päässä harjoittelemassa päivähoitoa ja minä täällä. Vastassa olivat paitsi mukavantuntuiset opiskelukaverit ja mielenkiintoiset opinnot myös sotkuinen soluasunto.

Ennen kaikkea kirjoitan tätä blogia oman oppimiseni ja ajatuksieni prosessointiin. Aikoinani auskultoidessa tein sähköistä portfoliota nimenomaan blogin muodossa. Ja koin sen helpoksi ja hyväksi tavaksi purkaa omia ajatuksia. Ja tietysti tämä on ainakin minulle mielenkiintoinen matka siihen, mitä elämä on kun melkein viiden kotona vietetyn vuoden jälkeen äiti lähtee opiskelemaan. Minun ei onneksi tarvitse olla fyysisesti poissa kotoa kuin aina osan kuukaudesta. Tämän onneksi mahdollistaa verkkokurssit ja etätehtävät.

Varsinainen opiskelu alkoi kemialla ja fysikalla. Oppiaineinahan nämä poistuvat uuden opsin myötä alakouluista ja ne sisältyvät jatkossa luonnontieteen opetukseen. Olin aivan innoissani päästessäni tekemään erilaisa kokeita. Osa onnistui ja osa ei. Opettajan apua tarvittiin niin tehtävän ymmärtämisessä, kun koejärjestelyssäkin. Monessa kohtaa mieleen tuli kuitenkin se, millainen kaaos on luokassa jossa näitä tekevät oppilaat eivätkä opettajaopiskelijat :) Montako aikuista ja minkä kokoisen ryhmän kanssa mikäkin toimisi.

Tänään aloitimme äidinkielen. Ja, tottakai kielioppikoe nosti karvat pystyyn aika monella. Miksi? Meistä aika moni muisti ne kamalat tilanteet, joissa piti osata ulkoa taivutuksia, sijamuotoja ym. Sen sijaan lukemaan- ja kirjoittamaanopettaminen aiheutti suurta innostusta. Uuden opsin luonnoksessakin esiintyvä termi monilukutaito herätti kysymyksiä ja pohdintoja. Mitä kaikkea se mahtaakaan pitää sisällään?