Mitä polkua lähtisin kulkemaan ja minne suuntaan?

Harjoittelun jälkeen on kiva olla Raumalla ja päästä oppilaan rooliin. Tämän parinviikon aikana olen saanut taas aimo annoksen ajateltavaa. Millainen opettaja minusta tulee? Minkälaisen tien valitsen? Miten onnistun siinä, että oppilaat oppisivat asioita elämää varten ja silti täyttäisin opetussuunnitelman vaatimukset? Kumpi on tärkeämpää? Mitä kukakin tulee elämässään tarvitsemaan?

Olen aina vierastanut puhdasta oikeaoppisuutta asiassa kun asiassa. Maailma ja elämä ei ole mustavalkoinen. Jokaisella asialla on myös kääntöpuolensa eikä kaikki sovi kaikille. Kokemuksesta tiedän, että oppimistavan tai strategian luominen vie aikaa. Uusien toimintapojen käyttöönotto vaatii harjoittelua niin opettajalta kuin oppilaaltakin. Tavoiteet on muistettava pitää mukana alusta saakka ja purettava ne oppilaille ymmärrettävään muotoon. Joskus tarvitaan myös sitä perinteistä behaviorististä tapaa opettaa, jotta ymmärrys alkaisi itää. Kaikkien tärkeintä olisi oppilaan tulevaisuutta ajatellen oppistrategioiden oppiminen ja tiedonjanon herättäminen. Innostu, etsi, löydä. Näiden löytöjen merkitys pitäisi vielä oppia ymmärtämään ja siirtämään eteenpäin. Ilman luokan hyvää ryhmäyttämistä se ei vain onnistu. Kukaan ei silloin uskalla jakaa oivalluksiaan tai erehdyksiään muiden kanssa. Opettajat valitettavan usein rakastavat esiintyä ja puhua. Minulle on joskus vaikeaa olla hiljaa. Olisi niin kiva kertoa asioista oppilaille vaikka tiedän, että he saisivat asiasta enemmän irti itse tekemällä ja tuottamalla jos tekemisen tapa on hallussa.

Eniten ihmettelen sitä, miksi didaktikkojen ja opettajien mielestä oppikirjoissa on kaikki pielessä? Jos kerran tiedämme miten asiat pitäisi tehdä ja millaisia tehtävien pitäisi olla, miksi emme tuota sellaista materiaalia? Materiaalia, jota jokaisen opettajan olisi helppo muokata itselleen sopivaksi muutenkin kuin leikkaa, limaa ja kopioi menetelmällä. Olen usein arjessa sellainen opettaja tai tehtävien teettäjä millainen en haluaisi olla. Siitä yksinkertaisesta syystä, etten tässä ruuhkavuosien pyörteessä ole jaksanut tai ehtinyt tuotaa sellaista materiaalia kun olisin halunnut. Opeoppaissa ja tehtäväkirjoissa on mielestäni myös hyviä tehtäviä, vinkkejä ja ideoita aiheen käsittelyyn.

Luotan siihen, että löydän oman tapanai toimia. Kiinnostun enemmän jostakin toisesta tavasta ja luon itse oman tieni. Kaikken eniten toivon itselleni malttia ja uskallusta kokeilla. Kaikki ei tapahdu hetkessä. Toivon muistavani opettejuuden kanssa kamppaillessani, että olen kuitenkin ennenkaikkea äiti ja puoliso. Opettajuus on minun työni ei koko elämäni, en haluaisi joutua menettämään yöuniani työni takia. Haluan edelleen olla omien lasteni arjessa läsnä, itsekseni joogamatolla, puolison kyljessa television edessä ja ystävien kanssa iltaa istumassa ilman, että mietin tulevaa työpäivää tai sitä, etten tehnyt niin hyvää tuntia kun olisin halunnut.

Kuukausi takana

Opiskelijaelämää on takana kuukaudenpäivät. Ja mitkäs on fiilikset? Kaikin puolin tuntuu tosi hyvältä, vaikka aivojen opiskelumoodiin säätäminen hiukan kestää ja ensimmäinen tenttikin jännittää. Kirjalliset tehtävät ja luennot ovat olleen varsin opettavaisia. Muutenkin on erittäin positiivinen fiilis opintojen hyödyllisyydestä. Tässä ei todellakaan ole kyse siitä, että saan kouraani paperin, jolla todistan pätevyyteni virkahaussa. Ainakin tähän mennessä opiskelu on keskittynyt mahdollisimman laajan pääoman keräämiseen tulevaa varten. Ja vielä niin, että ideat ja tuotokset pyritään jakamaan kaikille muillekkin. Oikein odotan sitä kun pääsee kokeilemaan ensin harjoittelussa, ja sitten työelämässä näitä saatuja eväitä.

Mulla oli yksi opiskelukaveri, joka halusi aina vain luennot ja tentin. Jos piti kirjoittaa silloin 2000-luvulla muotiin tullut luentopäiväkirja, hän poistui kurssilta. Itsellekkin tuntui joskus helpommalta vain tenttiä ja unohtaa sitten seuraavalla viiikolla lukemansa. Erityispedan opinnoissa jo vähän väläyteltiin ongelmaperusteista oppimista ja se tuntui kivalta vaihtelulta tenttiin lukemiseen. Vielä historian didaktiikan opinnoissa tuntui siltä, että ne olivat jotenkin irrallaan auskultoinnista. Nyt on ihan eri mielikuva siitä mitä ainadidaktiikka on.

Ja vaikka mua kaikkein eniten jännittää musiikki ja ne piano-opinnot, niin mielenkiinnolla ja avoimin mielin sitäkin kohti. Motto voisikin tälle vuodelle olla Opiskele ihmetellen! Nyt aloittelemme kahden muun kanssa äikän lukuvuosisuunnitelmaa, mikä sekin vaikuttaa erinomaiselta tavalta tarkistaa opiskelijoiden ops tuntemusta, yhdistettynä käytännön toteutukseen.

Ja Rauma noin muuten on vielä vaikuttanut oikein kivalta paikalta. Ollaan porukalla käyty leffassa ja syömässä. Mikä parasta mun ei tarvi sovitella omaa haluani leffaan tai ravintolaan kenenkään toisen menoihin :) Jihaa! Tää on ihan luksusta perheenäidille. Kelloa ei valttämättä tarvitse katsoa koko iltana. Syön, urheilen, luen ja seikkailen netissä just silloin kun haluan. Nyt olis vielä testaamatta Rauman joogasali :) Ja uusi kämppiskin taitaa odotella ensiviikolla.

Humanisti kuutamolla ja luennolla

Jos kurssin suoritusmuoto on se perinteinen luennot + tentti ei minussa herää mitään kovin suuria intohimoja. Luentohan on puuduttavaa istumista suuressa auditoriossa, huonosti-istuvaan pikkutakkiin pukeutuneen vanhan herran polveilevan jorinan kuuntelemista. Siitä sitten yrität saada jotain tolkkua ja siirtää edes osan muistiinpanoihin. Tentin lähestyessä sitten toivot, että kaikki oleellinen löytyisi sieltä muistiinpanoista. Ja muistaisit ulkoaopettelemastasi edes osan. Tokihan tässkin on pyrkimys ymmärtää lukemaansa.

Pitkään on puhuttu ongelmaperustaisesta oppimisesta, jossa itse havainnoimallla, tekemällä ja kokeilemalla päädytään oikeaan ratkaisuun. Muistan, että jo auskultoidessa tästä puhuttiin paljon. Mutta esimerkiksi didaktiikan opetuksessa se jäi asiasta luennoimisen tasolle. Nyt olen onnekseni huomannut, että ongelmaperustainen tapa opettaa on siirtynyt yliopistoonkin. Tai ainakin OKL:ään. Peruskouluissa se toivottavasti on käytössä laajemmin aineessa ja aiheessa kun aiheessa. Aineenopettajaharjoittelussa jonkin verran pyrittiin aktivoimaan oppilaita mutta ainankin reaaliaineissa mentiin pitkälti vielä opettajajohtoisesti. Alun motivaatio pläjäys tunnin aiheeseen saattoi sivuta tätä ajatusta. 

Ja jos mietin sitten omaa oppimistani. Viikonlopun maantiedon luennot tuntuivat kuluvan ihan siivillä kun pääsi itse havainnoimaan. Esimerkisksi kuun ja maan kiertämisen tajuaminen oli huomattavasti helpompaa näin. Muistan omasta kouluajastani että asiat katsottiin liikkumattomasta kirjan kuvasta ja faktatieto luettiin. On myös ihan eri asia katsoa näitä videolta kuin kokeilla itse. Valaista taskulampulla karttapalloa, kiertää rantapallo kädessä tuolia, piirtää karttoja. Ja niinkin yksinkertainen asia kuin palapelien kokoaminen. Tai maailmankartan piirtäminen appelsiiniin. Kukapa meistä ei muistaisi kuinka kaikki tihrustivat Suomen karttaa ja sitten yksi kerrallaan sai käydä näyttämässä ne tärkeät paikat. Jos luokan eteen uskalsi :) Vaasa, Rovaniemi, Joensuu, Helsinki ja Turkukin asettuvat paikalleen ehkä paremmin palapeliä tehdessä. 

Ja luennot voivat olla vielä paljon muutakin, minkä me opettajina saamme siirtää eteenpäin sitten omassa työssämme. Meidän pienryhmälle heräsi monta ajatusta siitä kuinka tämän planetaarisuuden opettamisen voi yhdistää niin moneen. Liikunnassa erilaiset hippaleikit, etäisyyksien hahmottamiset. Ja tietysti käsityöt ja kuvaamataito. Planeettojen ja mallien rakentelu, karttojen piirtäminen. Ja tämä on yksi minulle tärkeä motivaattori kun aloin harkita siirtymistä aineenopettajasta luokanopettajaksi. Olin aika äkkiä kyllästynyt toimimaan vain 45min ajan yhden ryhmän kanssa. Ja toisaalta opettamaan Pariisin rauhansopimista neljä kertaa peräkkäin.

Ensi kerralla mantsan luennot alakavat 2h geokätkentäsessiolla. Täytyy varmaan hiukan harjoittaa taas tuota geosilmää jos jotain meinää löytää.