Kirjaimet kasassa

Ihmeellistä kuinka selkärangasta jonkin taito voi tulla. Kun olin ala-asteella siirryimme suoraan suur-aakkosista käsialakirjoitukseen. Joka siis silloin kulki nimellä kaunokirjoitus. Varsinaista kaunokirjoitusta en juuri ole noiden vuosien jälkeen käyttänyt. Yläasteella käsiala oli jo tekstaustyyppistä. Vaikka sitä ei meille opetettu ja ala-asteen ajan piti käytää vain ja ainoastaan tuota kaunoa.

Pääsimme harjoittelemaan tuota nykyistä käsialakirjoitusta ja tekstausta. Tekstauskirjaimet on opetettu lapsille varmaankin jo viimeiset parikymmentä vuotta. Käsialakirjoitus on vähän kerrallaan muuttunut lähemmäs tekstauskirjaimia. Ja uudessa 2016 opsissa sitä ei todennäköisesti enää opeteta ollenkaan. Tilalle on tulossa näppäimistökirjoitus, mikä on varmasti käytännön kannalta ihan hyvä ajatus. Muistan, että yläasteella mulllakin oli valinnaisena kurssina konekirjoitus, jossa kymmensormijärjestelmää harjoiteltiin. Mä en kunnolla osaa sitä vieläkään :) Tässä on varmaan vähän sama kun pianonsoitossa. Mitä nuorempana sen helpompaa.

Käsi on ihan krampissa käsialaharjoitukista. Kun on oppinut kauan sitten, että kynä nostetaan vasta sanan lopussa, on hirveän vaikea muistaa, ettei kaikki kirjaimet liity toisiinsa ja vaikka liittyisi niin silti kynä nousee välillä. Opettajan kanssa keskustelimme siitä, mikä kirjainten harjoittelussa on tärkeintä. Hän oli sitä mieltä, että se mistä kirjainta lähdetään tekemään on tärkein. Huomaan itse tekeväni osan kirjaimista väärin ja silloin niistä ei tule sen näköisiä kun pitäisi. Tunnistettavia kyllä, joka onkin se kirjoittamisen oppimisen tavoite. Mutta jos lapsi tekee kirjaimen aivan väärin, kärsii tunnistettavuuskin samoin jos kirjaimista ei tule oikean kokoisia. Siksi nämä yläkerta, alakerta ja kellari ovat tärkeitä huoneita kun kirjoitetaan.

Meille jokaiselle kehityy oma käsiala koulussa opittujen kirjaintein pohjalta ja silloin kaikkien kirjoituksen pitäisi ollan tunnistettavaa. Huomasin myös, että pidän kynää väärin. Muistan, että minuulla oli sellainen tuki ala-luokilla kynäotetta korjaamassa mutta eipä tuosta hyötyä ollut. Jos nyt yritän ottaa oikean kynäotteen tulle kirjoituksesta heti "huteraa", sen näköistä, että käsi tärisee pahasti. Omalla lapsellani olen yrittänyt korjata kynäotteen oikeaksi heti kun se vain on nyrkkiotteesta lähtenyt. Opettajamme sanoikin, että kynäote kehittyy jo melko varhain. Huomaan myös, että pidän paperia vinossa ja käsivartta huonossa asennossa, mikä aiheuttaa juuri noita kramppeja. Opettajan pitäisikin muistaa oikean kynäotteen ohjaamisen lisäksi kiinnittää huomiota myös lapsen koko käden asentoon ja istumaasentoon yleensä.

Käsialakirjoitusta opettaessani olen usein pohtinut kuinka paljon ja mitä oppilaan kirjoituksesta korjataan? Toisten hienomotoriikka ei ehkä riitä niin kauniiden kirjainten tekemiseen ja toiset taas eivät jaksa keskittyä tekemään, jolloin kiire näkyy kirjoituksesta. Saimme opettajalta hyviä vinkkejä. Oppilaan voi pyyttää tekemään kolme-neljä kirjainta ja sitten ympyröimään parhaan. Seuraavaksi pitäisi tavoitella vielä parempaa kirjainta. Huomiota kannattaisi kiinnittää siihen, että kirjainta lähdetään tekemään oikein ja siitä tulee oiken kokoinen. Tässä mun tyylinäyte...Ja linkki kirjaimiin kirjainmallit

Mitä harjoittelusta jäi käteen?

Kolme viikkoa harjoittelussa meni siivillä ja olo on haikea. Olen tosi tyytyväinen, että päätin mennä harjoitteluun. Kerrankin oli aikaa jutella kollegan kanssa siitä, mitä kaikkea luokanopettajan työhön kuuluu. Nyt olin myös aivan eri asemassa kuin aikoinaan auskultoidessa. Nyt omaa työhistoriaa oli takana jo jonkin verran ja ohjaaja oli tuttu niin työkuvioista kun vapaa-ajaltakin. Hyvin pysyttiin työasioissa työajalla :) Uskalsin paremmin kysyä, miten mitäkin asiaa lähestyä niin opetuksessa, vanhempien kanssa asioidessa kun työyhteisössäkin.

Aineenopettajana minulla on huomattavasti helpompaa pitää työminä ja kotiminä erillään. En ole aikaisemminkaan kokenut ongelmallisena kertoa oppilaille jotakin omia kokemuksiani esimerkiksi yhteiskuntaoppia opettaessani. Yläkoululaiset eivät kuitenkaan yleensä tule kyselemään missä asun, tai mikä lapseni nimi on. Tai koskettele vaatetta tai korua. He eivät myöskään kerro omasta elämästään samalla tavalla kuin pienet oppilaat, jotka vielä usein odottavat sinun ottavan selvästi kantaa asiaan. Onko sitten helpompi jos ei tiedä kaikkea? Toisaalta säästää itseään maailman pahuudelta mutta myös jää paitsi monesta mielenkiintoisesta ajatuksesta. Ja minua on kyllä vaivannut jos selvästi näen, että jokin vaivaa ja häiritsee keskittymistä mutta en yhtään tiedä mitä on meneillään...Silloin toivoisin että joku aikuinen tietäisi.

Ohjaajani toi esiin hyvän näkökannan oppilaiden henkilökohtaisesta tervehtimisestä aamuisin. Hänellä on tapana käydä jokaisen luona kysymässä "Mitä kuuluu? Kaikki hyvin? " sillä aikaa kun odotellaan kaikki luokkaan ja paikoilleen. Voihan olla et se on lapsen ensimmäinen hetki aamussa kun joku huomaa ja antaa aikaa. Toisaalta rajan vetäminen, että ei ole äiti tai isä vaan opettaja voi joskus olla vaikeaa. Ja se luokan toimintakulttuurin luominen on niin tärkeää. Omien lasten kanssa joskus oikoo kun ei jaksa samasta asiasta montaa kertaa marista. Tulee kerättyä vaatteet lattialta ja kynät pöydiltä. Koulussa se ei kannata. Kun on luokassa 20 pientä touhuajaa niin on ihan pakko alusta asti olla tiukkana järjestyksen kanssa. Luokka ja siellä olevat tavarat ovat yhteisiä ja niiden
säilytyksestä huolehditaan yhdessä.

Minua on joskus vaivannut kun en tiedä kuinka olla samalla turvallinen, kiltti ja jämäkkä opettaja pienten kanssa, jotka helposti innostuvat kaikesta. Missä menee osallistumisen ja häiriköinnin raja? Ohjaajani muistutti tärkeästä asiasta, että jos opettaa monta vuotta samaa luokkaa on opettajankin kasvettava lasten mukana. Huomasin harjoittelun aikana, että eka ja
tokaluokkalaisen välillä on suuri ero.  Pääsin varsinaisen harjoitteluluokkani ohella seuraamaan tunteja jossa vieraskielisessä opetuksessa oleville ekaluokkalaisille opetetaan suomeksi äidinkieltä ja matematiikkaa. Tämä oli kyllä mielenkiintoista kun opetuksessa ei saanut luetuttaa tai kirjoittuttaa mitään.

Jos luokassa haluaa pysyvän työrauhan siihen panostettava aina kun saa uuden luokan ja koulu alkaa. Ylimääräistä ääntelyä ja liikehdintää ei kannata sallia ollenkaan, sillä se riistäytyy nopeasti käsistä ja muuttuu yleiseksi hälinästä.  Sääntöjen rikkomisesta täytyy aina olla seuraamus. AINA. Suullinen nuhtelu tai huomautus ja sitten jos ei muu auta niin kirjallinen viesti kotiin. Harjoittelukoulussani on käytössä "pohdintapipolappu" Tämän saadakseen on jo selvästi kyse isommasta rikkeestä. Tämä on oppilaalle selvästi isompi juttu kun uhkaus Wilma-merkinnästä. Ohjaajani muistutti,  että joka aamu täytyy muistaa aloittaa puhtaalta pöydältä eikä edellispäivän rikkeitä tai käytöshäiriöitä lasketa.

Aineenopettajana koin hankalana jos käytössä ei ollut lainkaan kaksoistunteja. Mitään soveltavaa tai syventävää oli hankala toteuttaa. Teorian ehti käydä 45 minuutissa ja jonkin pienen tehtävän. Jos seuraavalla kerralla yritti edetä suoraa soveltamaan opittua ei siitä oikein tullut mitään. Luokanopettajan työssä olen nauttinut siitä, että voin ottaa aiheeseen niin monta peräkkäistä tuntia kuin haluan. Teoriassa kyllä, mutta... Vaikka käytössä on  ns. Avoin lukujärjestys määrittävät erityisopetus, S2-opetus, eri uskonnot, muiden opettajien pitämät tunnit silti aika paljon mitä milloinkin on mahdollista tehdä.

Harjoittelusta sain paljon työhöni sitä kuuluisaa "kättä pitempää". Niin paperilla kuin ajatuksiakin. Ja huomasin, että kahden lapsen äitinä ei aina ehdi eikä jaksa tehdä niin hyviä tunteja kuin haluaisi. Väliin mahtui lasten sairastelua ja poissaoloja sen takia. Onneksi aikaa oli varattu hyvin ja tuntimäärät tulivat melkein tuplana. Asiat voi tehdä monella tapaa. Kuten ohjaajani sanoi. " Miksi keksiä pyörä aina uudelleen. Voi sillä välillä ihan ajaakin". Ensi viikolla seminaarissa pääsee sitten kuulemaan muiden kokemuksia harjoittelusta.