Älypelit liikunnassa

Liikuntatunti alkoi kuinkas muuten kun teknisillä ongelmilla. Nyt ei olleet hukassa pallot tai mailat vaan verkkoyhteydet eivät pelittäneet ihan kaikissa laitteissa. Pääsimme tutustumaan uudenlaiseen koululiikuntaan. En tiedä onko joku opettaja jossain oikeassa koulussa joskus näitä käyttänyt. Norssia ei siis nyt lasketa :) Kyseessä ovat Jungle Race ja ActionTrack . Jungle Race on strateginen ulkoilu- ja urheilupeli, jossa pelaaja kerää matkapuhelimessaan toimivan sovelluksen avulla kartalla näkyviä hedelmiä. Jottei tehtävä olisi liian helppo, hedelmät liikkuvat. ActionTarck aktiviteetti voi olla esimerkiksi alueopastusta, aarteenmetsästystä, kilpailua tai interaktiivinen tarina. Jungle Race on ilmainen sovellus, jota voi käyttää hyvin myös omien lasten kanssa. ActionTrack vaatii useimmin lisenssin. Joitakin ilmaisia sielläkin on ja demoversiota pääsee ainakin kurkkaamaan.

Ei sitten muuta kun kännykkä tai iPad kädessä liikkeelle. Me etenimme pääasiassa pareittain tai pienissä ryhmissä. Alku oli vähän hankala kun kaikki näkyivät yhdessä sumpussa kartalla ja sitten suunnistamaan kohti hedelmiä. Ja kyllä harmitti kun joku ehti napata just nenän edestä tai hedelmät karkasivat. Tässä suunnistusmuodossa ei voi jäädä ensimmäisen nurkan taakse istumaan ja juttelemaan koska ope näkee missä kukin menee :) Pienille oppilaille voi myös itse rajata alueen esim. koulun kenttä, jolle hedelmät ilmestyvät. Isompien kanssa on sovittava tarkasti aikataulusta, ettei vahindossa lähde liian kauas eikä sitten ehdi ajoissa takaisin.

Pelit aktivoivat ja tuovat vaihtelua siihen perinteiseen suunnistukseen tai aarteenetsintään. Mutta ne edellyttävät opettajalta paitsi kiinnostusta ja hiukantaitoa myös laitteita. Nyt meillä oli käytössä omat kännykät sekä norssin iPadit. Mutta monestako koulusta sellaiset löytyvät? Saako niitä viedä ulos? Voiko käyttää oppilaiden omia kännyköitä? Jos jotakin hajoaa niin kuka vastaa? Olisi kuitenkin kiva päästä oppilaiden kanssa hyödyntämään laitteita ja niiden sovelluksia myös liikunnan tai luonnontieteen oppimisessa. Monella koululaisella ja varmasti myös vanhemmalla tai opettajalla on käsitys laitteista ainostaan viihdekäytössä, mikä tietysti on lähtökohtaisesti paha asia. Meille se voi olla vierasta ja outoa mutta lapsille se on arkipäivää ja aivan luonnollista toimia näiden laitteiden kanssa.

Ongelmaksi meillä muodostui se, että kuljimme päät kohti puhelimen näyttöä emmekä huomioineet liikennettä tarpeeksi hyvin. Ihan kaupungin keskusta ei taida olla paras vaihtoehto näiden käyttöön. Ja allekirjoittaneelta loppui tietysti akku heti alkuunsa :) Näkisin kuitenkin että mieluummin tämä kuin geokätkentä koko luokan kanssa. Vaikka sekin on kivaa niin valitettavasti kaikki eivät sitten millään malta jättää kätköjä rauhaan. Ja mikä sen ikävämpää kun rikottu kätkö niin tekijälle kun etsijällekkin.

Kun täytyy koskettaa toista liikuntatunnilla

Tuossa jo aiemmin tuli esiin ajatuksia toisen ihmisen koskemisesta liikunnan puitteissa. Meistä jokaisella on joku mielikuva tai ajatus siitä, miltä toiseen koskeminen liikunnan puitteissa tuntuu. Törmäyksiä ja muksahduksia tulee tietysti tuon tuosta ja niihin olemme tottuneet. Parityöskentely kaverin kanssa sopii varmasti melkein kaikille. Mutta entä sitten oudompien tai sellaisten kanssa, joista ei oikein pidä. Minä koen epämiellyttäviksi kohtaamiset outojen ja uusien ihmisten kanssa jos he ovat tottuneet halaamaan tai antamaan poskisuudelmia tavatessa. Kestän sen mutta se ei tunnu mukavalta. Joogatessa olen pikkuhiljaa tottunut siihen, että ohjaaja tulee korjaamaan kehon asentoa enkä mene siitä enää sekaisin. Tuttujen ja ystävien kanssa halaaminen on luonnollinen osa tervehdystä tai onnittelua. Huomaan, että olen opettajana tehnyt tässä kohdassa virheitä. Edennyt liian nopeasti sellaisiin harjoituksiin, joissa otetaan kontaktia toisiin. Enkä ole myöskään aina kiinnittänyt tarpeeksi huomiota siihen kokevatko oppilaat olonsa turvalliseksi toimia näin.  Toiset oppilasryhmät ovat jo niin ryhmäytyneitä ja tuntevat toisensa hyvin jolloin voi edetä nopeammin.

Me pääsimme kokeilemaan nassikkapainia, jossa luonnollisesti ollaan lähellä toista ja koskettamaankin joutuu. Aloitimme tunnin tekemällä itsenäisiä lämmittelyitä. Kaikki tekivät samaan aikaan omaan kehoonsa keskittyneenä. Seuraavaksi siirryttiin matalan kynnyksen kontaktiin, jossa kaverin liikkumista yritettiin estää tai kaveria yritettiin työntää pois. Vähitellen edettiiin siihen, että paria otetiin kunnolla kiinni. Kun harjoitukset etenivät vähitellen ja aina aloittaen saman parin kanssa ei parin vaihtuminenkaan tuntunut hankalalta. Alkuksi kukaan ei varmasti olisi uskonut laulavansa polvillaan jänis istui maassa ja hierovansa "autopesukaistaa" konttaavan selkää. Saati sitten, että olisi vapaaehtoisesti, selvinpäin julkisella paikalla kontannut muiden välissä hierottavana. Mutta kun tuntee olonsa turvalliseksi ja tunti on edennyt pikkuhiljaa vaativampaan, tämä oli oikein sopiva loppurentoutus.

Tänään pääsimme kokeilemaan erilaisia fyysisiä harjoituksia draamakasvatuksen parissa. Nyt tuntui jo paljon rennommalta aloittaa koko hommaa. Näissä fyysisissä lajeissa tai jos niitä käytetään työkaluina johonkin muuhun on erittäin tärkeää ryhmäyttää oppilaat ensin kunnolla ja luoda säännöt minkä puitteissa toimitaan.

Voimistelu ja ulkoleikit

Liikuntaa opettaessa olen törmännyt siihen kuinka mielikuvitus on hukassa. Tai sitten ei enää oikein muista, mitä kaikkea pallolla tai hyppynarulla voi oikeastaan tehdä. Ja ehkä useammin voisi myös kysyä oppilailta "Miten muuten tätä voisi heittää?" Tai "Mitä muuta voisi tehdä?" Ja liikunta voi hyvin olla myös improvisointia. Pääsimme kokeilemaan voimistelunauhoja ja sehän oli valtavan kokonaisvaltaista ja vapauttavaa. Juoksennella ja heiluttaa nauhaa joka tekee kaunista kuviota....Ja joskus tietysti menee solmuun. Musiikkia taustalle ja siitä tuleekin jo ihan erilainen liikuntatunti. Lapset voisivat mennä välillä omiaan ja sitten välillä voisi koittaa tehdä sellaista, mikä erilaisen musiikin kautta on keholle mieluisaa. Alkulämppää voi ottaa paitsi erilaisilla heittelyillä myös hippa tai viestijuoksulla.

Myös ulkoleikit luonnistuivat aikuisilta ainakin jotenkuten. Pientä pahoinvointia saatiin aikaiseksi hännänryöstössä ja muutama kaatuminen/törmääminen. Olemme kai sitten porukkana aika heittäytyviä. En tiedä olisivatko kaikki aikuiset valmiita roikkumaan toistensa niskassa ja yrittämässä varastaa oman jonon viimeiseltä häntää :) Hännänryöstöt ja lohikäärmeleikit aiheuttivat keskustelua toisen koskettamisesta. Oma kokemukseni on, että sääntöjen ja leikkien puitteissa oppilaat ovat valmiita koskettamaan toisiaan. Muissa tilanteissa tulee enemmän esiin näitä "Yäk! En varmasti ole tuon pari tai ota kädestä kiinni." Pääsin kerran toiseksi opettajaksi kokeneen liikunnanopen tunnille. Tunnin aiheena oli koulupaini. Ajattelin mielessäni että mitä tästäkin tulee. Mutta tästä ryhmässä turvalliseksi olonsa kokemisesta ja toisen koskettamisesta myöhemmin lisää.

Palloilua

Liikuntatunti aloitettiin täpinöinnillä pukuhuoneessa...Tää on jännää? Mitähän me tehdään? Liikutaanko oikeasti? Ja tietysti keskusteluun mahtuu niitä ikäviä muistoja koulun liikkatunneilta. Ja joo, liikuttiinhan me :) Alkulämmittelyissä tuli jo ihan valtavan kuuma ja sydän hakkasi. Pari kertaa piti vilkaista rannetta. Mikähän mun syke on? Mut kato eihän mulla olekkaan sykemittaria. Olen liikkumassa liikunnan ilosta, en kaloreiden kulutuksen tai maksimisykkeen saavuttaakseni. Pelaan innoissani polttopalloa eri variaatioin, juoksen hippaa karkuun niin lujaa kun pääseen ja unohdan kuinka paljon oikeastaan sinä aikana teenkään. Paitsi että hengästyn, joudun käyttämään koordinaatiokykyä, tasapainoilemaan, reagoimaan nopeasti (liikkeelle, pysähtyminen) heittämään ja ottamaan kiinni. Minun ja varmasti aikamonenkin aikuisen liikunta pyörii mittareiden ja erilaisten apsien ympärillä...Kuten yksi ystsävä kerran sanoi: "Tuntuu, ettei ole tehnyt mitään jos ei suoritusta mittaa ja rekisteröi ja ehkä julkaisekin jossain." Missä ovat aikuisten peli/leikkitunnit? En toisaalta yhtään ihmettele, että aikuiset haluavat pelailla jossain ns.höntsäporukassa huvikseen.

Alakoulussa olisikin erityisen tärkeää muistaa liikkumisen ilo ja riemu lajien teknisen osaamisen sijasta. Viime viikolla oli lapseni ensimmäinen telinevoikka taas kesän jälkeen. Salista kuului käytävälle tuon tuosta riemunkiljahduksia ja ulos tuli hikinen ja suu korviin saakka hymyilevä pikkupoika. Ja äiti oli todella iloinen. Nimittäin kesän jalkapalloharjoitusten jälkeen poika oli siinä uskossa, että hän ei osaa ja on hidas. Toivon, että nämä kasvojen ilmeet säilyvät minulla ikuisesti muistissa omassa työssäni.

Liikkumisen ohella tunnilla käytiin läpi monta opettamiseen liittyvää asiaa. Miten oppilaat järjestetään ohjeiden antamisen ajaksi. Itse olen käytännössä oppinut, ettei rivissä seisominen aina toimi. Ja alkuleikit olisi hyvä olla sellaisia, jotka vähän jo harjaannuttavat lajiin tai välineeseen. Ja yhteen tuntiin kannattaa ottaa pari kolme erilaista alkulämmittelyä/leikkiä. Helpotusta tuli myös sitten siihen itseäni usein askarruttaneeseen kysymykseen, pitääkö esim. palloilussa pelata tarkoilla säännöillä? No ei tarvitse. Yksinkertainen on parasta. Tokihan aina löytyy ne lajin harrastajat, jotka urputtavat sääntöjen "vääryydestä". Mutta ope on kuitenkin pomo ja päättää miten tehdään ja milloin peli vihelletään poikki. Mutta näillä helpoilla säännöillä ja pienillä peleillä mahdollistetaan kaikkien osallistuminen myös peliin. Varmasti kaikki muistavat omasta kouluajastaan esimerkiksi ne jalkispelit, jossa pari kolme oppilasta pelaa ja muut seisoskelevat tai juoksevat rinnalla pääsemättä koskaan palloon.

Liikkumisen iloa

Ensimmäinen liikkatunti takana. Siinä ei tullut juurikaan hiki koska aloitimme luennolla siitä, mitä koululiikunta ja liikunnanopetus on. Tai siitä oli tarkoitus aloittaa. Koululiikunta osoittautui aiheeksi, joka kirvoitti sellaisen määrän kysymyksiä ja keskustelua että pääsimme ensimmäiseen diaan. Melko kova oli hajonta Suomen kouluissa, miten liikunnanopetus kouluissa tapahtuu ja mitä opetetaan. Opetussuunnitelma mainitsee yhden lajin ja se on uinti. Muut opetussuunnitelman tavoitteet voi saavuttaa monien eri lajien tai liikkumisen kautta. Liikuntaa ohjaa kouluissa varmasti myös opettajan oma mielenkiinto tiettyjä lajeja kohtaan.

Itse olen ollut aina innokas ja kokeilunhaluinen, Ja kiitos vanhempieni myös oikeilla varusteilla matkassa. Minua opettajana on kovasti surettaneet ne lapset, jotka yrittävät opetella hiihtoa tai luistelua täysin vääränlaisilla ja huonokuntoisilla välineillä. Onneksi monesta koulusta löytyy lainavehkeet ja nykyään jopa parempikuntoisena kuin liikkumattoman perheen kaapista kaivamat. Minulle liikunta oppiaineena on ollut aina mieluisa vaikka en niin hyvä missään erityisessä lajissa ollutkaan.

Ja tästä sitten päästäänkin liikunnan arviointiin, mikä aiheutti kovasti keskustelua. Miten alakoulun liikuntaa pitäisi arvioidoa? Saavatko jalkapalloilijat tai ballerinat aina automaattisesti kympin? Tämä on asia, joka minua joskus kouluaikana ärsytti. Arvosanaan kahdeksan saa, kun yrittää aina parhaansa ja on motivoitunut. Ei tarvitse osata lajia teknisesti oikein tai olla siinä hyvä. Entä sitten jos ei yritä mutta osaa? Tai jos on huippuhiihtäjä mutta telinejumppa ei kiinnosta tai lentopallo onnistu. Tärkein pointti keskustelussa oli arviointikriteerien miettiminen ja niiden kertominen niin lapsille kuin vanhemmille. Jotta vältyttäisiin tooivonmukaan niiltä lukuisilta soitoilta todistustenjon jälkeen.

Mites se oma liikunnanopetus sitten? Vaikka tykkään kovasti liikunnassa ja sen opettamisesta, olen huomannut kuinka vaikeaa se voi olla. Miten rakennan tunnin niin, että se motivoi oppilaita. Miten harjoitellaan? Yhdessä? Erikseen? Leikin? Pelin vai minkä kautta? Ja kun tavoitteena olisi kuitenkin säilyttää jokaisella liikkumisen ilo. Tämä puoli liiikkumisessa on tullut meidän perheessä kesän aikana hyvin esille. Ohjaavalla aikuisella/opettajalla/valmentajalla/vahemmalla on todella suuri merkitys kuinka lapsi kokee liikunnan ja ennenkaikkea itsensä liikkujana. Huomenna innokkaana pallopelejä kohden :)