Ryhmätentti paniikkia!

Saimme syksyllä kuulla, että äidinkielessä olisi luvassa ryhmätentti. Suurimmalle osalle se oli aivan uusi tapa, ja aiheutti paitsi keskustelua, myös pientä paniikkia. Opettaja halusi tentin olevan "keskusteleva oppimistilanne" ja se tehtäisiin 3 hengen ryhmissä, jotka arvottaisiin ennen tentin alkua. Kukaan ei tietysti halunnut olla se, joka ei tiedä mitään. Facebookin puolella käytiin aktiivista keskustelua mahdollisista tenttikysymyksistä ja kirjoen tärkeistä asioista. Kovasti meitä mietitytti myös se, kuinka ryhmän kanssa yhdessä tekeminen onnistuu. Tiedättehän, että kaikkien kanssa ei löydä hyvää keskusteluyhteyttä tai saa ajatuksista samalla tavalla kiinni. Ja voihan olla, että asioista ollaan myös täysin eri mieltä. Miten silloin saadaan päätettyä mitä vastataan. Vastausaikaa oli vain kaksi tuntia ja se pelotti meitä myös. Miten ehdit keskustella ja kirjoittaa valmiiksi essee-vastaukset kahteen tai kuten tentissä sitten oli, kolmeen kysymykseen.

Minua mietitytti eniten se, miten pääseen ulos siitä paniikinomaisesta kuplasta, jossa aina tentin alussa olen. Kun saan kysymykset eteeni tuntuu pää aivan tyhjältä. Minä en muista yhtään mitään. Mutta kun olen hetken rauhoittunut, alan muistaa asioita ja rauhassa kirjoitan niitä ylös siinä järjestyksessä kun ne mieleen tulevat. Teen usein ajatus- tai miellekartan tyyppisen muistirungon jokaisesta kysymyksestä.

Ryhmät jaettiin tentin aluksi ihan perinteisellä jako kuuteen menetelmällä. Me emme yrittäneet vaihtaa paikkaa päästäksemme kaverin kanssa samaan ryhmään vaan kaikki seisoivat kiltisti (paniikissa) paikoillaan. Minulle kävi ryhmän suhteen hyvä onni ja keskustelu lähti nopeasti käyntiin. Sillä aikaa kun minä vielä painiskelin omassa kuplassani ryhmän toiset jäsenet aloittivat jäsentämään ensimmäistä vastausta. Koska kysymyksiä oli kolme ja meidän ryhmässä jäseniä neljä, päätimme tehdä koko tentin yhdessä. Ideat ylös, yksi on sihteeri ja sitten keskustelu käydään samalla kun kirjoitetaan. Meillä oli ryhmässä hyvä flow päällä ja koko ajan tunnelma vain parani. Aikataulun puolesta ehdimme juuri ja juuri valmiiksi. Kirjoittaminen käsin vie aika paljon aikaa. Onneksi ryhmässä oli kaksi hyvää ja nopeaa kirjoittajaa. Toinen yleinen tapa kolmen hengen ryhmissä oli keskustella aluksi yhdessä ja listata vastauksen runko ja sitten jokainen kirjoitti yhden vastauksen puhtaaksi.

Tentistä jäi hyvä mieli ja kokemuksena se oli avartava. Ja jos lähtökohta oli keskusteleva oppimistilanne niin sitä se juuri minusta oli. Muistan tentin asioista paljon enemmän kun perinteisessä versiossa luen kirjat ja suollaan vastauksia yksin muistista paperille.Mutta paljon tekee myös se, että olemme hyvin ryhmäytynyt joukko ja tunnemme toisemme. Ihan oudon ihmisen kanssa ainakin minulla olisi vaikeaa.

Joululoman hurjat suunnitelmat

Kun opetus päättyi Raumalla joulukuun alkupuolella, minulla oli vakaa aikomus saada tehtyä vaikka mitä ennen kuin lasten jouloma alkaisi. Mutta kuikas sitten kävikään? Onneksi aloitin tehokkaan työskentelyn heti, sillä lapset sairastuivat ja olivat kotona aijottua aikaisemmin. Kouluhommat jäivät ja lahjaostoksetkin täytyi tehdä tukka putkella. Ehdin sentään saada valmiiksi ne, joilla oli ehdoton deadline heti lukukauden alussa. Tammikuussa oli odotettavissa äidinkielen tentti, joka aiheutti meille hiukan sydämentykytyksiä ja levottomuutta. Tentti tehtäisiin nimittäin kolmen hengen arvotuissa ryhmissä. Suurimmalle osalla tämä tenttimuoto oli aivan uusi. Luettavaa oli paljon ja kirjojen kanssa pientä ongelmaa. Onneksi opiskelukaveri Raumalla pelasti ja sain luettua kaiken tarvittavan. Mutta tästä viisastuneena ei kyllä kevään aikataulua katsoessa kannata jättää yhtään ainutta luppopäivää mihinkään väliin. Meillä on nyt syksyn ja joulun aikana käynyt kylässä kaikki mahdolliset lastentaudit vesirokkoa lukuunottamatta.

Mitä polkua lähtisin kulkemaan ja minne suuntaan?

Harjoittelun jälkeen on kiva olla Raumalla ja päästä oppilaan rooliin. Tämän parinviikon aikana olen saanut taas aimo annoksen ajateltavaa. Millainen opettaja minusta tulee? Minkälaisen tien valitsen? Miten onnistun siinä, että oppilaat oppisivat asioita elämää varten ja silti täyttäisin opetussuunnitelman vaatimukset? Kumpi on tärkeämpää? Mitä kukakin tulee elämässään tarvitsemaan?

Olen aina vierastanut puhdasta oikeaoppisuutta asiassa kun asiassa. Maailma ja elämä ei ole mustavalkoinen. Jokaisella asialla on myös kääntöpuolensa eikä kaikki sovi kaikille. Kokemuksesta tiedän, että oppimistavan tai strategian luominen vie aikaa. Uusien toimintapojen käyttöönotto vaatii harjoittelua niin opettajalta kuin oppilaaltakin. Tavoiteet on muistettava pitää mukana alusta saakka ja purettava ne oppilaille ymmärrettävään muotoon. Joskus tarvitaan myös sitä perinteistä behaviorististä tapaa opettaa, jotta ymmärrys alkaisi itää. Kaikkien tärkeintä olisi oppilaan tulevaisuutta ajatellen oppistrategioiden oppiminen ja tiedonjanon herättäminen. Innostu, etsi, löydä. Näiden löytöjen merkitys pitäisi vielä oppia ymmärtämään ja siirtämään eteenpäin. Ilman luokan hyvää ryhmäyttämistä se ei vain onnistu. Kukaan ei silloin uskalla jakaa oivalluksiaan tai erehdyksiään muiden kanssa. Opettajat valitettavan usein rakastavat esiintyä ja puhua. Minulle on joskus vaikeaa olla hiljaa. Olisi niin kiva kertoa asioista oppilaille vaikka tiedän, että he saisivat asiasta enemmän irti itse tekemällä ja tuottamalla jos tekemisen tapa on hallussa.

Eniten ihmettelen sitä, miksi didaktikkojen ja opettajien mielestä oppikirjoissa on kaikki pielessä? Jos kerran tiedämme miten asiat pitäisi tehdä ja millaisia tehtävien pitäisi olla, miksi emme tuota sellaista materiaalia? Materiaalia, jota jokaisen opettajan olisi helppo muokata itselleen sopivaksi muutenkin kuin leikkaa, limaa ja kopioi menetelmällä. Olen usein arjessa sellainen opettaja tai tehtävien teettäjä millainen en haluaisi olla. Siitä yksinkertaisesta syystä, etten tässä ruuhkavuosien pyörteessä ole jaksanut tai ehtinyt tuotaa sellaista materiaalia kun olisin halunnut. Opeoppaissa ja tehtäväkirjoissa on mielestäni myös hyviä tehtäviä, vinkkejä ja ideoita aiheen käsittelyyn.

Luotan siihen, että löydän oman tapanai toimia. Kiinnostun enemmän jostakin toisesta tavasta ja luon itse oman tieni. Kaikken eniten toivon itselleni malttia ja uskallusta kokeilla. Kaikki ei tapahdu hetkessä. Toivon muistavani opettejuuden kanssa kamppaillessani, että olen kuitenkin ennenkaikkea äiti ja puoliso. Opettajuus on minun työni ei koko elämäni, en haluaisi joutua menettämään yöuniani työni takia. Haluan edelleen olla omien lasteni arjessa läsnä, itsekseni joogamatolla, puolison kyljessa television edessä ja ystävien kanssa iltaa istumassa ilman, että mietin tulevaa työpäivää tai sitä, etten tehnyt niin hyvää tuntia kun olisin halunnut.

Kirjaimet kasassa

Ihmeellistä kuinka selkärangasta jonkin taito voi tulla. Kun olin ala-asteella siirryimme suoraan suur-aakkosista käsialakirjoitukseen. Joka siis silloin kulki nimellä kaunokirjoitus. Varsinaista kaunokirjoitusta en juuri ole noiden vuosien jälkeen käyttänyt. Yläasteella käsiala oli jo tekstaustyyppistä. Vaikka sitä ei meille opetettu ja ala-asteen ajan piti käytää vain ja ainoastaan tuota kaunoa.

Pääsimme harjoittelemaan tuota nykyistä käsialakirjoitusta ja tekstausta. Tekstauskirjaimet on opetettu lapsille varmaankin jo viimeiset parikymmentä vuotta. Käsialakirjoitus on vähän kerrallaan muuttunut lähemmäs tekstauskirjaimia. Ja uudessa 2016 opsissa sitä ei todennäköisesti enää opeteta ollenkaan. Tilalle on tulossa näppäimistökirjoitus, mikä on varmasti käytännön kannalta ihan hyvä ajatus. Muistan, että yläasteella mulllakin oli valinnaisena kurssina konekirjoitus, jossa kymmensormijärjestelmää harjoiteltiin. Mä en kunnolla osaa sitä vieläkään :) Tässä on varmaan vähän sama kun pianonsoitossa. Mitä nuorempana sen helpompaa.

Käsi on ihan krampissa käsialaharjoitukista. Kun on oppinut kauan sitten, että kynä nostetaan vasta sanan lopussa, on hirveän vaikea muistaa, ettei kaikki kirjaimet liity toisiinsa ja vaikka liittyisi niin silti kynä nousee välillä. Opettajan kanssa keskustelimme siitä, mikä kirjainten harjoittelussa on tärkeintä. Hän oli sitä mieltä, että se mistä kirjainta lähdetään tekemään on tärkein. Huomaan itse tekeväni osan kirjaimista väärin ja silloin niistä ei tule sen näköisiä kun pitäisi. Tunnistettavia kyllä, joka onkin se kirjoittamisen oppimisen tavoite. Mutta jos lapsi tekee kirjaimen aivan väärin, kärsii tunnistettavuuskin samoin jos kirjaimista ei tule oikean kokoisia. Siksi nämä yläkerta, alakerta ja kellari ovat tärkeitä huoneita kun kirjoitetaan.

Meille jokaiselle kehityy oma käsiala koulussa opittujen kirjaintein pohjalta ja silloin kaikkien kirjoituksen pitäisi ollan tunnistettavaa. Huomasin myös, että pidän kynää väärin. Muistan, että minuulla oli sellainen tuki ala-luokilla kynäotetta korjaamassa mutta eipä tuosta hyötyä ollut. Jos nyt yritän ottaa oikean kynäotteen tulle kirjoituksesta heti "huteraa", sen näköistä, että käsi tärisee pahasti. Omalla lapsellani olen yrittänyt korjata kynäotteen oikeaksi heti kun se vain on nyrkkiotteesta lähtenyt. Opettajamme sanoikin, että kynäote kehittyy jo melko varhain. Huomaan myös, että pidän paperia vinossa ja käsivartta huonossa asennossa, mikä aiheuttaa juuri noita kramppeja. Opettajan pitäisikin muistaa oikean kynäotteen ohjaamisen lisäksi kiinnittää huomiota myös lapsen koko käden asentoon ja istumaasentoon yleensä.

Käsialakirjoitusta opettaessani olen usein pohtinut kuinka paljon ja mitä oppilaan kirjoituksesta korjataan? Toisten hienomotoriikka ei ehkä riitä niin kauniiden kirjainten tekemiseen ja toiset taas eivät jaksa keskittyä tekemään, jolloin kiire näkyy kirjoituksesta. Saimme opettajalta hyviä vinkkejä. Oppilaan voi pyyttää tekemään kolme-neljä kirjainta ja sitten ympyröimään parhaan. Seuraavaksi pitäisi tavoitella vielä parempaa kirjainta. Huomiota kannattaisi kiinnittää siihen, että kirjainta lähdetään tekemään oikein ja siitä tulee oiken kokoinen. Tässä mun tyylinäyte...Ja linkki kirjaimiin kirjainmallit

Mitä harjoittelusta jäi käteen?

Kolme viikkoa harjoittelussa meni siivillä ja olo on haikea. Olen tosi tyytyväinen, että päätin mennä harjoitteluun. Kerrankin oli aikaa jutella kollegan kanssa siitä, mitä kaikkea luokanopettajan työhön kuuluu. Nyt olin myös aivan eri asemassa kuin aikoinaan auskultoidessa. Nyt omaa työhistoriaa oli takana jo jonkin verran ja ohjaaja oli tuttu niin työkuvioista kun vapaa-ajaltakin. Hyvin pysyttiin työasioissa työajalla :) Uskalsin paremmin kysyä, miten mitäkin asiaa lähestyä niin opetuksessa, vanhempien kanssa asioidessa kun työyhteisössäkin.

Aineenopettajana minulla on huomattavasti helpompaa pitää työminä ja kotiminä erillään. En ole aikaisemminkaan kokenut ongelmallisena kertoa oppilaille jotakin omia kokemuksiani esimerkiksi yhteiskuntaoppia opettaessani. Yläkoululaiset eivät kuitenkaan yleensä tule kyselemään missä asun, tai mikä lapseni nimi on. Tai koskettele vaatetta tai korua. He eivät myöskään kerro omasta elämästään samalla tavalla kuin pienet oppilaat, jotka vielä usein odottavat sinun ottavan selvästi kantaa asiaan. Onko sitten helpompi jos ei tiedä kaikkea? Toisaalta säästää itseään maailman pahuudelta mutta myös jää paitsi monesta mielenkiintoisesta ajatuksesta. Ja minua on kyllä vaivannut jos selvästi näen, että jokin vaivaa ja häiritsee keskittymistä mutta en yhtään tiedä mitä on meneillään...Silloin toivoisin että joku aikuinen tietäisi.

Ohjaajani toi esiin hyvän näkökannan oppilaiden henkilökohtaisesta tervehtimisestä aamuisin. Hänellä on tapana käydä jokaisen luona kysymässä "Mitä kuuluu? Kaikki hyvin? " sillä aikaa kun odotellaan kaikki luokkaan ja paikoilleen. Voihan olla et se on lapsen ensimmäinen hetki aamussa kun joku huomaa ja antaa aikaa. Toisaalta rajan vetäminen, että ei ole äiti tai isä vaan opettaja voi joskus olla vaikeaa. Ja se luokan toimintakulttuurin luominen on niin tärkeää. Omien lasten kanssa joskus oikoo kun ei jaksa samasta asiasta montaa kertaa marista. Tulee kerättyä vaatteet lattialta ja kynät pöydiltä. Koulussa se ei kannata. Kun on luokassa 20 pientä touhuajaa niin on ihan pakko alusta asti olla tiukkana järjestyksen kanssa. Luokka ja siellä olevat tavarat ovat yhteisiä ja niiden
säilytyksestä huolehditaan yhdessä.

Minua on joskus vaivannut kun en tiedä kuinka olla samalla turvallinen, kiltti ja jämäkkä opettaja pienten kanssa, jotka helposti innostuvat kaikesta. Missä menee osallistumisen ja häiriköinnin raja? Ohjaajani muistutti tärkeästä asiasta, että jos opettaa monta vuotta samaa luokkaa on opettajankin kasvettava lasten mukana. Huomasin harjoittelun aikana, että eka ja
tokaluokkalaisen välillä on suuri ero.  Pääsin varsinaisen harjoitteluluokkani ohella seuraamaan tunteja jossa vieraskielisessä opetuksessa oleville ekaluokkalaisille opetetaan suomeksi äidinkieltä ja matematiikkaa. Tämä oli kyllä mielenkiintoista kun opetuksessa ei saanut luetuttaa tai kirjoittuttaa mitään.

Jos luokassa haluaa pysyvän työrauhan siihen panostettava aina kun saa uuden luokan ja koulu alkaa. Ylimääräistä ääntelyä ja liikehdintää ei kannata sallia ollenkaan, sillä se riistäytyy nopeasti käsistä ja muuttuu yleiseksi hälinästä.  Sääntöjen rikkomisesta täytyy aina olla seuraamus. AINA. Suullinen nuhtelu tai huomautus ja sitten jos ei muu auta niin kirjallinen viesti kotiin. Harjoittelukoulussani on käytössä "pohdintapipolappu" Tämän saadakseen on jo selvästi kyse isommasta rikkeestä. Tämä on oppilaalle selvästi isompi juttu kun uhkaus Wilma-merkinnästä. Ohjaajani muistutti,  että joka aamu täytyy muistaa aloittaa puhtaalta pöydältä eikä edellispäivän rikkeitä tai käytöshäiriöitä lasketa.

Aineenopettajana koin hankalana jos käytössä ei ollut lainkaan kaksoistunteja. Mitään soveltavaa tai syventävää oli hankala toteuttaa. Teorian ehti käydä 45 minuutissa ja jonkin pienen tehtävän. Jos seuraavalla kerralla yritti edetä suoraa soveltamaan opittua ei siitä oikein tullut mitään. Luokanopettajan työssä olen nauttinut siitä, että voin ottaa aiheeseen niin monta peräkkäistä tuntia kuin haluan. Teoriassa kyllä, mutta... Vaikka käytössä on  ns. Avoin lukujärjestys määrittävät erityisopetus, S2-opetus, eri uskonnot, muiden opettajien pitämät tunnit silti aika paljon mitä milloinkin on mahdollista tehdä.

Harjoittelusta sain paljon työhöni sitä kuuluisaa "kättä pitempää". Niin paperilla kuin ajatuksiakin. Ja huomasin, että kahden lapsen äitinä ei aina ehdi eikä jaksa tehdä niin hyviä tunteja kuin haluaisi. Väliin mahtui lasten sairastelua ja poissaoloja sen takia. Onneksi aikaa oli varattu hyvin ja tuntimäärät tulivat melkein tuplana. Asiat voi tehdä monella tapaa. Kuten ohjaajani sanoi. " Miksi keksiä pyörä aina uudelleen. Voi sillä välillä ihan ajaakin". Ensi viikolla seminaarissa pääsee sitten kuulemaan muiden kokemuksia harjoittelusta.

Harjoittelussa

Toinen päivä opetusharjoittelussa takana. On kiva olla pitkästä aikaa taas koulussa ja oikeiden oppilaiden parissa. Luokka, jossa työskentelen on oikein kiva ja aika tavallinen tokaluokka. Ohjaajaksi sain tutun ja kokeneen opettajan. Tuntien seuraaminen on mukavaa. Pienten kanssa tunneilla on osallistuvakin rooli vaikka ei itse olisikaan vastuussa opetuksesta. Tykkään myös seurata oppilaiden ilmeitä, reaktioita ja oheishääräämistä. Kun itse opettaa luokan edessä tähän ei ole samalla tavalla aikaa. Oppilaista näkee aika hyvin kuka hiffasi mitäkin ja onko motivaatio tehtävää tai opetusta kohtaan millainen. 

Toisen opettajan opetuksesta saa helposti napattua itselleen monta hyvää isompaa ja pienempää kikkaa. Kertotaulujen opettelussa voi keksiä hauskoja muistitarinoita, jotka auttavat muistamaan vaikeat laskut. Aineenopettaja taustalla minun on joskus vaikea muistaa mennä tarpeeksi lapsen maailmaan. 

Pidin tänään ensimmäiset omat tunnit. Äikkää ja ylliä ja kuten usein uuden ryhmän kanssa tai sijaisena ollessa alku on hiukan kankeaa ja yhteisen sävelen löytyminen kestää hetken :) aina jälkeenpäin tajuaa miten tärkeää ryhmän tunteminen tuntisuunnittelussa on. Mikä motivoi, miten opetuskeskustelua käydään, miten sovelletaan opittua. 

Yllissä oppilaat jaksoivat kyllä hienosti kirjoittaa kolme pitkää ja vaikeaa lausetta. Mutta he eivät ehkä sen perusteella kuitenkaan sisäistäneet opetettavaa asiaa. Nyt tekisin saman vielä yksinkertaisemmin. Onneksi tunnin toiminnallinen puoli osoitti että oppilaat tajusivat ravintoketjun idean :) Vaikka toki jollakin oli ajatuksena, että mato syö oravan tai susi lapsen. Täytyy ottaa selkeä kertaus ennen kuin ryhdymme soveltamaan opittua leikin avulla. Kirjoituskirjaimet olisi ehkä myös ollut hyvä kerrata ja tavutus myös :)

Mihin iltani kulutan?

Etäopiskeluviikoilla ei ole mitään järkeä edes miettiä mihin ilta kuluu. Kun lapset on haettu hoidosta, syöty päivällinen, siivottu jäljet (lapset katsovat Pikkukakkosta). On aika jonkun lähteä johonkij harrastukseen/kauppaan/ulkoilemaan ja sitten taas iltapesut, palat ja lasten nukuttamiset. Hups! Kello onkin jo kymmenen ja vähintään yksi pyykkioperaatio tekemättä.

Mitä tekee äiti ja aikuinen opiskelija koulupäivän jälkeen silloin kun olen täällä Raumalla? Netin, telkkariohjelmien ja kirjojen äärelle olis niin helppo jäädä. Käpertyä rauhassa peiton alle ja viettää siellä koko ilta kun kerrankin rauhassa saisi. Vähän suklaata tai lasi viiniä kylkeen niin olohan olis ihan kun lomalla. Kotona joko halutaan vaihtaa toiseen ohjelmaan tai sitten huudetaan ja melskataan niin kovaa, ettei katsomisesta tai lukemisesta tule mitään.Tai vähintäänkin on tiskiä tai pyykkiä, joka pitäisi hoitaa johonkin suuntaan. Etenkin nämä opiskelupäivät kun on aamulla lähtenyt varhain ajelemaan ja takana on pitkä päivä ilman kunnollista ruoka- ja kahvitaukoa.  Kotiinpäästyä ja syötyä väsyttää niin valtavasti....Eikä kukaan edes häiritse jos vähän nukkuu.

Olen yrittänyt täällä ollessani tehdä edes jotain tehokasta ja järkevää. Tänään katselin läpi vähän koulujuttuja ja kävin kaupassa hakemassa huomiselle eväitä, koska taaskaan ei ole ruokatuntia ja edessä on vielä pitkä kotimatka. Olen myös yrittänyt keskittää näille illoille liikuntaharrastusta, jolloin se ei ole perheen ajasta poissa sitten kotona. Olisi tehnyt mieleni ulos mutta koska ilta kylmeni ja merituuli on täällä aivan yhtä ikävä kun kotonakin ja minä puutteellisin varustein, niin en lähtenyt. Sain kuitenkin rullattua joogamaton lattialle ja tehtyä oman harjoitukseni. Vanhan joogamaton tuominen tänne on ollut aivan loistava juttu. Selkä ja niskat kiittää päivän istumisesta.