Ryhmätentti paniikkia!

Saimme syksyllä kuulla, että äidinkielessä olisi luvassa ryhmätentti. Suurimmalle osalle se oli aivan uusi tapa, ja aiheutti paitsi keskustelua, myös pientä paniikkia. Opettaja halusi tentin olevan "keskusteleva oppimistilanne" ja se tehtäisiin 3 hengen ryhmissä, jotka arvottaisiin ennen tentin alkua. Kukaan ei tietysti halunnut olla se, joka ei tiedä mitään. Facebookin puolella käytiin aktiivista keskustelua mahdollisista tenttikysymyksistä ja kirjoen tärkeistä asioista. Kovasti meitä mietitytti myös se, kuinka ryhmän kanssa yhdessä tekeminen onnistuu. Tiedättehän, että kaikkien kanssa ei löydä hyvää keskusteluyhteyttä tai saa ajatuksista samalla tavalla kiinni. Ja voihan olla, että asioista ollaan myös täysin eri mieltä. Miten silloin saadaan päätettyä mitä vastataan. Vastausaikaa oli vain kaksi tuntia ja se pelotti meitä myös. Miten ehdit keskustella ja kirjoittaa valmiiksi essee-vastaukset kahteen tai kuten tentissä sitten oli, kolmeen kysymykseen.

Minua mietitytti eniten se, miten pääseen ulos siitä paniikinomaisesta kuplasta, jossa aina tentin alussa olen. Kun saan kysymykset eteeni tuntuu pää aivan tyhjältä. Minä en muista yhtään mitään. Mutta kun olen hetken rauhoittunut, alan muistaa asioita ja rauhassa kirjoitan niitä ylös siinä järjestyksessä kun ne mieleen tulevat. Teen usein ajatus- tai miellekartan tyyppisen muistirungon jokaisesta kysymyksestä.

Ryhmät jaettiin tentin aluksi ihan perinteisellä jako kuuteen menetelmällä. Me emme yrittäneet vaihtaa paikkaa päästäksemme kaverin kanssa samaan ryhmään vaan kaikki seisoivat kiltisti (paniikissa) paikoillaan. Minulle kävi ryhmän suhteen hyvä onni ja keskustelu lähti nopeasti käyntiin. Sillä aikaa kun minä vielä painiskelin omassa kuplassani ryhmän toiset jäsenet aloittivat jäsentämään ensimmäistä vastausta. Koska kysymyksiä oli kolme ja meidän ryhmässä jäseniä neljä, päätimme tehdä koko tentin yhdessä. Ideat ylös, yksi on sihteeri ja sitten keskustelu käydään samalla kun kirjoitetaan. Meillä oli ryhmässä hyvä flow päällä ja koko ajan tunnelma vain parani. Aikataulun puolesta ehdimme juuri ja juuri valmiiksi. Kirjoittaminen käsin vie aika paljon aikaa. Onneksi ryhmässä oli kaksi hyvää ja nopeaa kirjoittajaa. Toinen yleinen tapa kolmen hengen ryhmissä oli keskustella aluksi yhdessä ja listata vastauksen runko ja sitten jokainen kirjoitti yhden vastauksen puhtaaksi.

Tentistä jäi hyvä mieli ja kokemuksena se oli avartava. Ja jos lähtökohta oli keskusteleva oppimistilanne niin sitä se juuri minusta oli. Muistan tentin asioista paljon enemmän kun perinteisessä versiossa luen kirjat ja suollaan vastauksia yksin muistista paperille.Mutta paljon tekee myös se, että olemme hyvin ryhmäytynyt joukko ja tunnemme toisemme. Ihan oudon ihmisen kanssa ainakin minulla olisi vaikeaa.

Kirjaimet kasassa

Ihmeellistä kuinka selkärangasta jonkin taito voi tulla. Kun olin ala-asteella siirryimme suoraan suur-aakkosista käsialakirjoitukseen. Joka siis silloin kulki nimellä kaunokirjoitus. Varsinaista kaunokirjoitusta en juuri ole noiden vuosien jälkeen käyttänyt. Yläasteella käsiala oli jo tekstaustyyppistä. Vaikka sitä ei meille opetettu ja ala-asteen ajan piti käytää vain ja ainoastaan tuota kaunoa.

Pääsimme harjoittelemaan tuota nykyistä käsialakirjoitusta ja tekstausta. Tekstauskirjaimet on opetettu lapsille varmaankin jo viimeiset parikymmentä vuotta. Käsialakirjoitus on vähän kerrallaan muuttunut lähemmäs tekstauskirjaimia. Ja uudessa 2016 opsissa sitä ei todennäköisesti enää opeteta ollenkaan. Tilalle on tulossa näppäimistökirjoitus, mikä on varmasti käytännön kannalta ihan hyvä ajatus. Muistan, että yläasteella mulllakin oli valinnaisena kurssina konekirjoitus, jossa kymmensormijärjestelmää harjoiteltiin. Mä en kunnolla osaa sitä vieläkään :) Tässä on varmaan vähän sama kun pianonsoitossa. Mitä nuorempana sen helpompaa.

Käsi on ihan krampissa käsialaharjoitukista. Kun on oppinut kauan sitten, että kynä nostetaan vasta sanan lopussa, on hirveän vaikea muistaa, ettei kaikki kirjaimet liity toisiinsa ja vaikka liittyisi niin silti kynä nousee välillä. Opettajan kanssa keskustelimme siitä, mikä kirjainten harjoittelussa on tärkeintä. Hän oli sitä mieltä, että se mistä kirjainta lähdetään tekemään on tärkein. Huomaan itse tekeväni osan kirjaimista väärin ja silloin niistä ei tule sen näköisiä kun pitäisi. Tunnistettavia kyllä, joka onkin se kirjoittamisen oppimisen tavoite. Mutta jos lapsi tekee kirjaimen aivan väärin, kärsii tunnistettavuuskin samoin jos kirjaimista ei tule oikean kokoisia. Siksi nämä yläkerta, alakerta ja kellari ovat tärkeitä huoneita kun kirjoitetaan.

Meille jokaiselle kehityy oma käsiala koulussa opittujen kirjaintein pohjalta ja silloin kaikkien kirjoituksen pitäisi ollan tunnistettavaa. Huomasin myös, että pidän kynää väärin. Muistan, että minuulla oli sellainen tuki ala-luokilla kynäotetta korjaamassa mutta eipä tuosta hyötyä ollut. Jos nyt yritän ottaa oikean kynäotteen tulle kirjoituksesta heti "huteraa", sen näköistä, että käsi tärisee pahasti. Omalla lapsellani olen yrittänyt korjata kynäotteen oikeaksi heti kun se vain on nyrkkiotteesta lähtenyt. Opettajamme sanoikin, että kynäote kehittyy jo melko varhain. Huomaan myös, että pidän paperia vinossa ja käsivartta huonossa asennossa, mikä aiheuttaa juuri noita kramppeja. Opettajan pitäisikin muistaa oikean kynäotteen ohjaamisen lisäksi kiinnittää huomiota myös lapsen koko käden asentoon ja istumaasentoon yleensä.

Käsialakirjoitusta opettaessani olen usein pohtinut kuinka paljon ja mitä oppilaan kirjoituksesta korjataan? Toisten hienomotoriikka ei ehkä riitä niin kauniiden kirjainten tekemiseen ja toiset taas eivät jaksa keskittyä tekemään, jolloin kiire näkyy kirjoituksesta. Saimme opettajalta hyviä vinkkejä. Oppilaan voi pyyttää tekemään kolme-neljä kirjainta ja sitten ympyröimään parhaan. Seuraavaksi pitäisi tavoitella vielä parempaa kirjainta. Huomiota kannattaisi kiinnittää siihen, että kirjainta lähdetään tekemään oikein ja siitä tulee oiken kokoinen. Tässä mun tyylinäyte...Ja linkki kirjaimiin kirjainmallit

Miten koulupolku alkaa

Monessa kodissa on tänäkin aamuna sovitettu reppuja selkään ensimmäistä kertaa. Aika moni varmaan muistaa miltä se ensimmäinen aamu koululaisena tuntui. Uusi reppu ja jännitystä ilmassa, äiti tai isä saattamassa. Minä aloitin ekaluokan 1980-lopussa. Silloin taisimme etukäteen tietää että ekaluokkia tulee olemaan kaksi ja ketkä niiden opettajat ovat. Ensimmäisestä aamusta muistan sen valtavan jännityksen kun seisoimme kaikki sulloutuneina suurempaan luokkaan ja opettaja huusi nimiä. Kuka on A luokalle ja kuka B. Toivoin kädet nyrkissä parhaan kaverin pääsyä samalle luokalle.

Ekaluokkalaiset ovat innokkaita ja malttamattomia pieniä koululaisia. Melkein kaikki odottavat innoissaan lukemista, laskemista ja kirjoittamista. Äidinkielenopettajamme heittikin tänään pohdittavaksi hämmentävän totuuden. Miksi liian monet ovat jo ennen joulua sitä mieltä että koulu on tylsää ja läksyt tyhmiä? Etenkin pojat vai odottavat milloin pääsee pihalle. Ja ekaluokkalaisen koulupäivät ovat tuohon saakka sisältäneet juuri niitä hänen innokkaana odottamiaan lukemisen. laskemisen ja kirjoittamisen harjoituksia. Onko lapsen mielikuva näistä väärä? Vai turhautuuko lapsi kun kaikki ei tapahdukkaan kuin taikaiskusta? Vai onko opetuksessa jotain pahasti pielessä?

Itse en ole koskaan ekaluokkaa opettanut lyhyitä sijaisuuksia lukuunottamatta. Eikä minulla vielä ole ekaluokkalaisen äidinkään roolista kokemusta. Mutta sen tiedän vähemmälläkin kokemuksella ettei pieni kauaa jaksa keskittyä yhteen asiaan. Pohdimme sitä voisivatko oppilaat lukea jotain muuta mieluummin kuin sitä Aapista tai Lukukirjaa? En minä ainakaan muista omasta Aapisestani yhden yhtä tekstiä tai kuvaa erityisen mielenkiintoisena. Luin kyllä oikein mielelläni kirjoja, satuja ja tarinoita. Muistan myös hyvin ne loru- ja laululeikit joita opeteltiin lukemalla tekstit.

Minua on aina kiehtoneet nämä opetustyylit joissa ei käytetä kirjoja lainkaan tai hyvin vähän. Ovatkohan oppilaat sielläkin yhtä nopeasti kyllästyneet tai pettyneet siihen mitä koulu todellisuudessa on?