Kirjaimet kasassa

Ihmeellistä kuinka selkärangasta jonkin taito voi tulla. Kun olin ala-asteella siirryimme suoraan suur-aakkosista käsialakirjoitukseen. Joka siis silloin kulki nimellä kaunokirjoitus. Varsinaista kaunokirjoitusta en juuri ole noiden vuosien jälkeen käyttänyt. Yläasteella käsiala oli jo tekstaustyyppistä. Vaikka sitä ei meille opetettu ja ala-asteen ajan piti käytää vain ja ainoastaan tuota kaunoa.

Pääsimme harjoittelemaan tuota nykyistä käsialakirjoitusta ja tekstausta. Tekstauskirjaimet on opetettu lapsille varmaankin jo viimeiset parikymmentä vuotta. Käsialakirjoitus on vähän kerrallaan muuttunut lähemmäs tekstauskirjaimia. Ja uudessa 2016 opsissa sitä ei todennäköisesti enää opeteta ollenkaan. Tilalle on tulossa näppäimistökirjoitus, mikä on varmasti käytännön kannalta ihan hyvä ajatus. Muistan, että yläasteella mulllakin oli valinnaisena kurssina konekirjoitus, jossa kymmensormijärjestelmää harjoiteltiin. Mä en kunnolla osaa sitä vieläkään :) Tässä on varmaan vähän sama kun pianonsoitossa. Mitä nuorempana sen helpompaa.

Käsi on ihan krampissa käsialaharjoitukista. Kun on oppinut kauan sitten, että kynä nostetaan vasta sanan lopussa, on hirveän vaikea muistaa, ettei kaikki kirjaimet liity toisiinsa ja vaikka liittyisi niin silti kynä nousee välillä. Opettajan kanssa keskustelimme siitä, mikä kirjainten harjoittelussa on tärkeintä. Hän oli sitä mieltä, että se mistä kirjainta lähdetään tekemään on tärkein. Huomaan itse tekeväni osan kirjaimista väärin ja silloin niistä ei tule sen näköisiä kun pitäisi. Tunnistettavia kyllä, joka onkin se kirjoittamisen oppimisen tavoite. Mutta jos lapsi tekee kirjaimen aivan väärin, kärsii tunnistettavuuskin samoin jos kirjaimista ei tule oikean kokoisia. Siksi nämä yläkerta, alakerta ja kellari ovat tärkeitä huoneita kun kirjoitetaan.

Meille jokaiselle kehityy oma käsiala koulussa opittujen kirjaintein pohjalta ja silloin kaikkien kirjoituksen pitäisi ollan tunnistettavaa. Huomasin myös, että pidän kynää väärin. Muistan, että minuulla oli sellainen tuki ala-luokilla kynäotetta korjaamassa mutta eipä tuosta hyötyä ollut. Jos nyt yritän ottaa oikean kynäotteen tulle kirjoituksesta heti "huteraa", sen näköistä, että käsi tärisee pahasti. Omalla lapsellani olen yrittänyt korjata kynäotteen oikeaksi heti kun se vain on nyrkkiotteesta lähtenyt. Opettajamme sanoikin, että kynäote kehittyy jo melko varhain. Huomaan myös, että pidän paperia vinossa ja käsivartta huonossa asennossa, mikä aiheuttaa juuri noita kramppeja. Opettajan pitäisikin muistaa oikean kynäotteen ohjaamisen lisäksi kiinnittää huomiota myös lapsen koko käden asentoon ja istumaasentoon yleensä.

Käsialakirjoitusta opettaessani olen usein pohtinut kuinka paljon ja mitä oppilaan kirjoituksesta korjataan? Toisten hienomotoriikka ei ehkä riitä niin kauniiden kirjainten tekemiseen ja toiset taas eivät jaksa keskittyä tekemään, jolloin kiire näkyy kirjoituksesta. Saimme opettajalta hyviä vinkkejä. Oppilaan voi pyyttää tekemään kolme-neljä kirjainta ja sitten ympyröimään parhaan. Seuraavaksi pitäisi tavoitella vielä parempaa kirjainta. Huomiota kannattaisi kiinnittää siihen, että kirjainta lähdetään tekemään oikein ja siitä tulee oiken kokoinen. Tässä mun tyylinäyte...Ja linkki kirjaimiin kirjainmallit

Mitä harjoittelusta jäi käteen?

Kolme viikkoa harjoittelussa meni siivillä ja olo on haikea. Olen tosi tyytyväinen, että päätin mennä harjoitteluun. Kerrankin oli aikaa jutella kollegan kanssa siitä, mitä kaikkea luokanopettajan työhön kuuluu. Nyt olin myös aivan eri asemassa kuin aikoinaan auskultoidessa. Nyt omaa työhistoriaa oli takana jo jonkin verran ja ohjaaja oli tuttu niin työkuvioista kun vapaa-ajaltakin. Hyvin pysyttiin työasioissa työajalla :) Uskalsin paremmin kysyä, miten mitäkin asiaa lähestyä niin opetuksessa, vanhempien kanssa asioidessa kun työyhteisössäkin.

Aineenopettajana minulla on huomattavasti helpompaa pitää työminä ja kotiminä erillään. En ole aikaisemminkaan kokenut ongelmallisena kertoa oppilaille jotakin omia kokemuksiani esimerkiksi yhteiskuntaoppia opettaessani. Yläkoululaiset eivät kuitenkaan yleensä tule kyselemään missä asun, tai mikä lapseni nimi on. Tai koskettele vaatetta tai korua. He eivät myöskään kerro omasta elämästään samalla tavalla kuin pienet oppilaat, jotka vielä usein odottavat sinun ottavan selvästi kantaa asiaan. Onko sitten helpompi jos ei tiedä kaikkea? Toisaalta säästää itseään maailman pahuudelta mutta myös jää paitsi monesta mielenkiintoisesta ajatuksesta. Ja minua on kyllä vaivannut jos selvästi näen, että jokin vaivaa ja häiritsee keskittymistä mutta en yhtään tiedä mitä on meneillään...Silloin toivoisin että joku aikuinen tietäisi.

Ohjaajani toi esiin hyvän näkökannan oppilaiden henkilökohtaisesta tervehtimisestä aamuisin. Hänellä on tapana käydä jokaisen luona kysymässä "Mitä kuuluu? Kaikki hyvin? " sillä aikaa kun odotellaan kaikki luokkaan ja paikoilleen. Voihan olla et se on lapsen ensimmäinen hetki aamussa kun joku huomaa ja antaa aikaa. Toisaalta rajan vetäminen, että ei ole äiti tai isä vaan opettaja voi joskus olla vaikeaa. Ja se luokan toimintakulttuurin luominen on niin tärkeää. Omien lasten kanssa joskus oikoo kun ei jaksa samasta asiasta montaa kertaa marista. Tulee kerättyä vaatteet lattialta ja kynät pöydiltä. Koulussa se ei kannata. Kun on luokassa 20 pientä touhuajaa niin on ihan pakko alusta asti olla tiukkana järjestyksen kanssa. Luokka ja siellä olevat tavarat ovat yhteisiä ja niiden
säilytyksestä huolehditaan yhdessä.

Minua on joskus vaivannut kun en tiedä kuinka olla samalla turvallinen, kiltti ja jämäkkä opettaja pienten kanssa, jotka helposti innostuvat kaikesta. Missä menee osallistumisen ja häiriköinnin raja? Ohjaajani muistutti tärkeästä asiasta, että jos opettaa monta vuotta samaa luokkaa on opettajankin kasvettava lasten mukana. Huomasin harjoittelun aikana, että eka ja
tokaluokkalaisen välillä on suuri ero.  Pääsin varsinaisen harjoitteluluokkani ohella seuraamaan tunteja jossa vieraskielisessä opetuksessa oleville ekaluokkalaisille opetetaan suomeksi äidinkieltä ja matematiikkaa. Tämä oli kyllä mielenkiintoista kun opetuksessa ei saanut luetuttaa tai kirjoittuttaa mitään.

Jos luokassa haluaa pysyvän työrauhan siihen panostettava aina kun saa uuden luokan ja koulu alkaa. Ylimääräistä ääntelyä ja liikehdintää ei kannata sallia ollenkaan, sillä se riistäytyy nopeasti käsistä ja muuttuu yleiseksi hälinästä.  Sääntöjen rikkomisesta täytyy aina olla seuraamus. AINA. Suullinen nuhtelu tai huomautus ja sitten jos ei muu auta niin kirjallinen viesti kotiin. Harjoittelukoulussani on käytössä "pohdintapipolappu" Tämän saadakseen on jo selvästi kyse isommasta rikkeestä. Tämä on oppilaalle selvästi isompi juttu kun uhkaus Wilma-merkinnästä. Ohjaajani muistutti,  että joka aamu täytyy muistaa aloittaa puhtaalta pöydältä eikä edellispäivän rikkeitä tai käytöshäiriöitä lasketa.

Aineenopettajana koin hankalana jos käytössä ei ollut lainkaan kaksoistunteja. Mitään soveltavaa tai syventävää oli hankala toteuttaa. Teorian ehti käydä 45 minuutissa ja jonkin pienen tehtävän. Jos seuraavalla kerralla yritti edetä suoraa soveltamaan opittua ei siitä oikein tullut mitään. Luokanopettajan työssä olen nauttinut siitä, että voin ottaa aiheeseen niin monta peräkkäistä tuntia kuin haluan. Teoriassa kyllä, mutta... Vaikka käytössä on  ns. Avoin lukujärjestys määrittävät erityisopetus, S2-opetus, eri uskonnot, muiden opettajien pitämät tunnit silti aika paljon mitä milloinkin on mahdollista tehdä.

Harjoittelusta sain paljon työhöni sitä kuuluisaa "kättä pitempää". Niin paperilla kuin ajatuksiakin. Ja huomasin, että kahden lapsen äitinä ei aina ehdi eikä jaksa tehdä niin hyviä tunteja kuin haluaisi. Väliin mahtui lasten sairastelua ja poissaoloja sen takia. Onneksi aikaa oli varattu hyvin ja tuntimäärät tulivat melkein tuplana. Asiat voi tehdä monella tapaa. Kuten ohjaajani sanoi. " Miksi keksiä pyörä aina uudelleen. Voi sillä välillä ihan ajaakin". Ensi viikolla seminaarissa pääsee sitten kuulemaan muiden kokemuksia harjoittelusta.

Harjoittelussa

Toinen päivä opetusharjoittelussa takana. On kiva olla pitkästä aikaa taas koulussa ja oikeiden oppilaiden parissa. Luokka, jossa työskentelen on oikein kiva ja aika tavallinen tokaluokka. Ohjaajaksi sain tutun ja kokeneen opettajan. Tuntien seuraaminen on mukavaa. Pienten kanssa tunneilla on osallistuvakin rooli vaikka ei itse olisikaan vastuussa opetuksesta. Tykkään myös seurata oppilaiden ilmeitä, reaktioita ja oheishääräämistä. Kun itse opettaa luokan edessä tähän ei ole samalla tavalla aikaa. Oppilaista näkee aika hyvin kuka hiffasi mitäkin ja onko motivaatio tehtävää tai opetusta kohtaan millainen. 

Toisen opettajan opetuksesta saa helposti napattua itselleen monta hyvää isompaa ja pienempää kikkaa. Kertotaulujen opettelussa voi keksiä hauskoja muistitarinoita, jotka auttavat muistamaan vaikeat laskut. Aineenopettaja taustalla minun on joskus vaikea muistaa mennä tarpeeksi lapsen maailmaan. 

Pidin tänään ensimmäiset omat tunnit. Äikkää ja ylliä ja kuten usein uuden ryhmän kanssa tai sijaisena ollessa alku on hiukan kankeaa ja yhteisen sävelen löytyminen kestää hetken :) aina jälkeenpäin tajuaa miten tärkeää ryhmän tunteminen tuntisuunnittelussa on. Mikä motivoi, miten opetuskeskustelua käydään, miten sovelletaan opittua. 

Yllissä oppilaat jaksoivat kyllä hienosti kirjoittaa kolme pitkää ja vaikeaa lausetta. Mutta he eivät ehkä sen perusteella kuitenkaan sisäistäneet opetettavaa asiaa. Nyt tekisin saman vielä yksinkertaisemmin. Onneksi tunnin toiminnallinen puoli osoitti että oppilaat tajusivat ravintoketjun idean :) Vaikka toki jollakin oli ajatuksena, että mato syö oravan tai susi lapsen. Täytyy ottaa selkeä kertaus ennen kuin ryhdymme soveltamaan opittua leikin avulla. Kirjoituskirjaimet olisi ehkä myös ollut hyvä kerrata ja tavutus myös :)

Mihin iltani kulutan?

Etäopiskeluviikoilla ei ole mitään järkeä edes miettiä mihin ilta kuluu. Kun lapset on haettu hoidosta, syöty päivällinen, siivottu jäljet (lapset katsovat Pikkukakkosta). On aika jonkun lähteä johonkij harrastukseen/kauppaan/ulkoilemaan ja sitten taas iltapesut, palat ja lasten nukuttamiset. Hups! Kello onkin jo kymmenen ja vähintään yksi pyykkioperaatio tekemättä.

Mitä tekee äiti ja aikuinen opiskelija koulupäivän jälkeen silloin kun olen täällä Raumalla? Netin, telkkariohjelmien ja kirjojen äärelle olis niin helppo jäädä. Käpertyä rauhassa peiton alle ja viettää siellä koko ilta kun kerrankin rauhassa saisi. Vähän suklaata tai lasi viiniä kylkeen niin olohan olis ihan kun lomalla. Kotona joko halutaan vaihtaa toiseen ohjelmaan tai sitten huudetaan ja melskataan niin kovaa, ettei katsomisesta tai lukemisesta tule mitään.Tai vähintäänkin on tiskiä tai pyykkiä, joka pitäisi hoitaa johonkin suuntaan. Etenkin nämä opiskelupäivät kun on aamulla lähtenyt varhain ajelemaan ja takana on pitkä päivä ilman kunnollista ruoka- ja kahvitaukoa.  Kotiinpäästyä ja syötyä väsyttää niin valtavasti....Eikä kukaan edes häiritse jos vähän nukkuu.

Olen yrittänyt täällä ollessani tehdä edes jotain tehokasta ja järkevää. Tänään katselin läpi vähän koulujuttuja ja kävin kaupassa hakemassa huomiselle eväitä, koska taaskaan ei ole ruokatuntia ja edessä on vielä pitkä kotimatka. Olen myös yrittänyt keskittää näille illoille liikuntaharrastusta, jolloin se ei ole perheen ajasta poissa sitten kotona. Olisi tehnyt mieleni ulos mutta koska ilta kylmeni ja merituuli on täällä aivan yhtä ikävä kun kotonakin ja minä puutteellisin varustein, niin en lähtenyt. Sain kuitenkin rullattua joogamaton lattialle ja tehtyä oman harjoitukseni. Vanhan joogamaton tuominen tänne on ollut aivan loistava juttu. Selkä ja niskat kiittää päivän istumisesta.

Ilman ohjetta tai kunnollista tehtävänantoa on hukassa!

Sen huomaa kyllä nopeasti käytännössä kun on pikkusen kiireessä tai huolimattomuuttaan antanut oppilaille huonot tai puutteelliset ohjeet. Eihän hommasta silloin tule yhtään mitään. Motivaatio tehtävän suorittamiseen on myös hakusessa kun ei oikein ole käsitystä, että mitä ja miten. Useinhan nämä vaillinaiset tai epäselvät ohjeet antaa juuri siitä itselle kaikkien helpoimmasta tai tutuimmasta asiasta. On vaikea aina muistaa, että oppilaalla ei ole välttämättä mitään aikaisempaa tietopohjaa johon nojata. Olen huomannut että opetan jopa matikkaa paremmin tai voisiko sanoa perusteellisemmin kuin historiaa. Koska joiudun paneutumaan asiaan huomattavasti enemmän enkä vedä liian suoria linjoja tai oleta että kuvaa näyttämällä koko homma on oppilaalle selvä.

Nyt mulla on itsellä just sellanen epätoivon reunalla vaappuva olo käsillä olevasta teknisestä piirrustuksesta, johon en saanut opettajalta tarvitsemaani opastusta ja selvää tehtävänantoa. Mutta koska mä olen aikuinen enkä peruskoululainen koitan selvitä tehtävästä. Taloutemme mies auttoi alkuun ja neuvoi mittakaavan laskemisessa. (Ja ei, hän ei tehnyt kuitenkaan tehtävää puolestani.) Keskustelut tehävästä muiden kanssa niin naamatusten kun facebookissakin. Taisin viikonloppuna avautua parin viinilasin jälkeen myös näitä työkseen tekeville ;) Harmittaa kun en ottanut paperia mukaan niin olisivat voineet vähän mua jelpata :) Tässä nyt on kasassa neljä eri versiota. Aina edellinen pikkuisen seuraavaa tarkempi ja kai parempi...

Tyhjästä on paha nyhjästä...Pannunalusta, jakkaraa, korua..

Muistikuvat teknisestä työstä eivät ole ruusuiset. Parijonossa kipittelimme yläasteen puolelle pimeään kellariin aivan liian isojen koneiden ääreen. Muistan, että teimme viestikapulan ja sellaisen vaneritontun :) Valinta tekstiilin ja teknisen välillä tehtiin silloin jo 3lk. jälkeen ja valinta oli minulle ihan selvä. Muistaakseni yksikään tyttö ei silloin valinnut teknistä, se ei tainnut olla tapana 1990-luvulla? Yläasteella teimme jonkin pienen vaihdon tekniseen. Tämä ei ehkä sitten teknisen opettajaa niin miellyttänyt...Tytöt jonoon, pora käteen ja 3h porasimme reikiä puuhun. Ja ei, me emme tehneet kynäsiiliä vaan porasimme seinään kiinnitettyyn puuhun reikiä edes vaihtamatta kertaakaan erikokoista terää. Ja opettaja itse häipyi johonkin. Piti meidän sitten tehdä jotain metallistakin, siitä muistan, että omani ja aika monen muunkin työn teki valmiiksi joku pojista. Opettajaa ei taaskaan näkynyt missään... Ehkä silmälläpidon ja välittömän valvonnan alaisuus olivat tuntemattomia termejä.

Aikuinen nainen on tutustunut sitten työkaluihin ja niiden käyttöön muutamassa kotiprojektissa. Mulla on jopa oma hiomakone ja työkalupakki :) Tykkään tehdä käsillä muutakin kun askarella, enkä pelkää koneita. Vaikka kaikki ei aina todellakaan mene niin kun Strömssössä. Ja meillä asuu mies, joka rakastaa erilaisia vempaimia ja käyttää niitä myös.

Raumalla teknisen työn demoja on ollut tähän mennessä kaksi. Sekä puu-, että metallipuolella ollaan päästy tutustumaan nykyajan opetukseen ja teetettäviin töihin Suuria ongelmia mulle tuottaa tehtävä, jossa pitää yhdessä keskustellen saada aikaiseksi vuosisuunnitelma yhdelle koululle, kaikille luokille yhdeksi lukuvuodeksi. Ideoita on kyllä netti pullollaan mutta kuinka homma sitten käytännössä menee? Kuinka paljon tunteja 3lk. tarvistee talouspaperitelineen tekemiseen? Entä kauanko menee 6lk. jakkaran suunnitteluun ja valmistamiseen? Miten muotoilu, materiaalioppi ja työsuunnittelu toteutetaan? Mites ne materiaalikustannukset? Yhteistyö tekstiilin kanssa? Selailin kirjahyllystä löytyvää Ok. Omin käsin kirjaa ja keräsin sieltä tähän muutaman vinkin. Ja sitten pari kuvaa kivoista miehen isän tekemistä töistä.

Älypelit liikunnassa

Liikuntatunti alkoi kuinkas muuten kun teknisillä ongelmilla. Nyt ei olleet hukassa pallot tai mailat vaan verkkoyhteydet eivät pelittäneet ihan kaikissa laitteissa. Pääsimme tutustumaan uudenlaiseen koululiikuntaan. En tiedä onko joku opettaja jossain oikeassa koulussa joskus näitä käyttänyt. Norssia ei siis nyt lasketa :) Kyseessä ovat Jungle Race ja ActionTrack . Jungle Race on strateginen ulkoilu- ja urheilupeli, jossa pelaaja kerää matkapuhelimessaan toimivan sovelluksen avulla kartalla näkyviä hedelmiä. Jottei tehtävä olisi liian helppo, hedelmät liikkuvat. ActionTarck aktiviteetti voi olla esimerkiksi alueopastusta, aarteenmetsästystä, kilpailua tai interaktiivinen tarina. Jungle Race on ilmainen sovellus, jota voi käyttää hyvin myös omien lasten kanssa. ActionTrack vaatii useimmin lisenssin. Joitakin ilmaisia sielläkin on ja demoversiota pääsee ainakin kurkkaamaan.

Ei sitten muuta kun kännykkä tai iPad kädessä liikkeelle. Me etenimme pääasiassa pareittain tai pienissä ryhmissä. Alku oli vähän hankala kun kaikki näkyivät yhdessä sumpussa kartalla ja sitten suunnistamaan kohti hedelmiä. Ja kyllä harmitti kun joku ehti napata just nenän edestä tai hedelmät karkasivat. Tässä suunnistusmuodossa ei voi jäädä ensimmäisen nurkan taakse istumaan ja juttelemaan koska ope näkee missä kukin menee :) Pienille oppilaille voi myös itse rajata alueen esim. koulun kenttä, jolle hedelmät ilmestyvät. Isompien kanssa on sovittava tarkasti aikataulusta, ettei vahindossa lähde liian kauas eikä sitten ehdi ajoissa takaisin.

Pelit aktivoivat ja tuovat vaihtelua siihen perinteiseen suunnistukseen tai aarteenetsintään. Mutta ne edellyttävät opettajalta paitsi kiinnostusta ja hiukantaitoa myös laitteita. Nyt meillä oli käytössä omat kännykät sekä norssin iPadit. Mutta monestako koulusta sellaiset löytyvät? Saako niitä viedä ulos? Voiko käyttää oppilaiden omia kännyköitä? Jos jotakin hajoaa niin kuka vastaa? Olisi kuitenkin kiva päästä oppilaiden kanssa hyödyntämään laitteita ja niiden sovelluksia myös liikunnan tai luonnontieteen oppimisessa. Monella koululaisella ja varmasti myös vanhemmalla tai opettajalla on käsitys laitteista ainostaan viihdekäytössä, mikä tietysti on lähtökohtaisesti paha asia. Meille se voi olla vierasta ja outoa mutta lapsille se on arkipäivää ja aivan luonnollista toimia näiden laitteiden kanssa.

Ongelmaksi meillä muodostui se, että kuljimme päät kohti puhelimen näyttöä emmekä huomioineet liikennettä tarpeeksi hyvin. Ihan kaupungin keskusta ei taida olla paras vaihtoehto näiden käyttöön. Ja allekirjoittaneelta loppui tietysti akku heti alkuunsa :) Näkisin kuitenkin että mieluummin tämä kuin geokätkentä koko luokan kanssa. Vaikka sekin on kivaa niin valitettavasti kaikki eivät sitten millään malta jättää kätköjä rauhaan. Ja mikä sen ikävämpää kun rikottu kätkö niin tekijälle kun etsijällekkin.